Pina valkokangas

Pina Bauschin koreografiat ovat niin kauniita, että ne saavat aikuisen miehen kyyneliin. Näin ainakin, jos Pedro Almodóvaria on uskominen. Puhu hänelle (2002) -elokuvan avauskohtauksessa esitettävä tanssiteos Café Müller on toiminut myös inspiraationa Wim Wendersille, ja pitkän suunnittelun jälkeen on Pina vihdoin nähnyt päivänvalon. 3D-tekniikka on mahdollistanut nostaa esiin Bauschin teatraaliset ja moniulotteiset koreografiat antaen tilaa hänen omaleimaiselle liikekielelleen. Koreografin kuoleman tuomat muutokset projektiin suuntasivat elokuvan sisältöä dokumentista voimakkaammin tanssielokuvan suuntaan ja Bauschin itsensä valitsemat teokset toimivat nyt hienoina kunnianosoituksina hänen uralleen.

Wendersin Pina ei ole yksiselitteisesti genrelinjojen sisällä liikkuva elokuva. Se häilyy tanssielokuvan ja dokumentin välimaastossa, mutta tekee sen vaivattomasti eikä lopputulos tunnu pakotetulta. Elokuvan muoto kuvastaa koreografin omia teoksia, jotka yhdistävät sujuvasti tanssia ja teatteria. Tanssiteosten kirjo näkyy kokonaisuudessa runsaina esimerkkeinä, mutta elokuva nostaa kuitenkin tuotannosta esiin neljä keskeistä teosta. Kevätuhri, Café Müller, Kontakthof sekä Vollmond valaisevat Pina Bauschin tuotannon laajuutta ja mutta myös korostavat hänen vahvuuksiaan. Muoto on yksinkertainen: neljä teosta, neljä tunnetilaa ja neljä elementtiä.

Tanssiteosten voimakas tunnelataus on käsin kosketeltavaa. Pina on todella käyttänyt hyväkseen kolmiulotteisen elokuvan keinoja. Teatterilavalla esitettävät teokset vakuuttavat eloisuudellaan ja nostavat Bauschin yksityiskohtaisen elekielen esiin paremmin kuin tavallinen elokuvatekniikka olisi tehnyt. Bauschille tärkeät elementit, kuten vesi ja maa, ovat myös läsnä täysin uudella tavalla ja kolmiulotteisuus sitoutuu näin elokuvaan voimakkaasti jäämättä vain pelkän efektin tasolle.

Pina Bauschin koreografioissa yhdistyvät hänen monipuolinen tanssikoulutuksensa sekä yli taidemuotojen venyvä kokeellisuus. Ekspressionistisen tanssin, baletin, modernin ja teatterin yhdistäminen saa uusia muotoja eri teoksissa. Pienistä yksityiskohtaisista eleistä lähtevä ilmaisu syttyy ja räjähtää laajoiksi liikkeiksi ja tanssin dynamiikka on jatkuvan muutoksen kohteena. Laajat kuvat tuovat tanssista esiin kehon kautta enemmän tunnetiloja kuin lähikuvat, oli sitten kyse Kevätuhrin joukkohysteriasta tai Kontakthofin melankolisesta huumorista.

Eri tanssijoiden persoonat tuovat mukanaan oman mausteensa teoksiin. Bausch halusi korostaa tanssijoidensa vahvuuksia ja niitä tuodaan elokuvassa myös esille lyhyissä sooloissa tai duetoissa, jotka karkaavat lavalta kaupungin sykkeeseen. Bauschin liikekielen löytymisen vapauttavaa ilmapiiriä kuvaavat irtiotot vievät katsojat puistoihin, metroihin ja uimahalleihin. Lyhyet kertomukset esittelevät niin tanssijoita kuin koreografin käyttämiä elementtejä. Kirjo levittyy haavoittuvaisista ja hauraista hetkistä koomisiin välinumeroihin.

Tanssijat tuovat elokuvaan sen dokumentaarisen sisällön valottamalla Pina Bauschin työskentelytapoja ja hänen merkitystään taiteilijana. Kiintymys ja kunnioitus paistavat kommenteista läpi, mutta Wenders on pystynyt pitämään elokuvan oikeilla poluilla antaen tanssin kertoa oman tarinansa ilman, että Pina muuttuu yksioikoiseksi ylistystarinaksi.

Pina tavoittaa hienosti tanssin ilon ja voiman parhaimmillaan. Kiehtova dokumentti ei jää tanssiesityksen tallentamisen tasolle, vaan se sulautuu elokuvakielen keinoja käyttäen samaan maailmaan. Wim Wenders on tehnyt rohkeita valintoja Pinan suhteen, mutta riskienotto on kannattanut.