Väkivallan loppu valkokangas

On ollut jokseenkin kammottavaa ja turhauttavaa, tai katsojasta riippuen ivallisen hauskaa, seurata, miten vuosikymmenen alun optimismi on haihtunut jäljettömiin kuin velipojan autosta irtotavarat ja stereot (neljään kertaan neljän vuoden sisällä!?) tai yksinäisen kulkijan purukalusto Turun toreilla. Turvattomuus, pelko ja väkivalta ovat täällä jälleen, kurkustamme alas työnnettynä ja jo kertaalleen syötynä. Tosin jos aiemmin pelättiin ’sitä Reikanin hullua’ ja kaiken lopettavaa pomminperkelettä, niin nyt pelko näyttää olevan yksityisempää ja osa arkipäivän selviytymistä. Ja vaihteeksi itketäänkin sitten kurin, järjestyksen ja kontrollin perään.

Tällaisen ilmapiirin henkinen raato tarjoaa loistavia hyödyntämismahdollisuuksia monenlaisille haaskalinnuille, kuten esimerkiksi elokuvantekijöiden monenkirjavalle loisekosysteemille. Tajuntaamme täyttävät samanaikaisesti väkivallalla kyllästetyt paranoidisen herravihamieliset salaliittopölhöilyt sekä toisaalta naurettavat pyhiä poroporvarillisia perhearvoja, armeijaa ja johtajuutta pönkittävät elokuvailveilyt. Ja kaikki ne taistelevat sinun ja minun hikisistä pikku pennosista.

No, mehän maksamme. Mutta entäs nyt, kun oman syväluotauksensa tarjoaa Wim Wenders ohjaamallaan elokuvalla nimeltään Väkivallan loppu.

Mike Max (Bill Pullman) on Hollywoodin kovaluonteinen ja menestyksekäs väkivaltaelokuvien tuottaja. Tämä tunkion kuningas on valmistelemassa uutta rainaa, kun hän saa joltain kauan sitten tapaamaltaan hepulta FBI-tiedostoja. Seuraavaksi hän huomaakin olevansa joutomaalla polvillaan kädet sidottuna kahden törppökidnappaajan osoitellessa häntä haulikolla päähän ja heitellessä arpaa Miken kohtalosta. Ray Bering (Gabriel Byrne) on tietokonevelho, joka on palkattu FBI:n hys-hys-hommiin, jossa Los Angeles on tarkoitus kattaa täydellisesti kaiken näkevillä kameroilla, kansallisen turvallisuuden nimissä tietenkin. Sattumalta hän näkee taivaalta kameroillaan, mitä Mikelle tapahtuu. Mutta Roytakin tarkkaillaan... Doc Block (Loren Dean) on poliisi, joka ryhtyy tutkimaan Miken kohtaloa - ja hyllytetään tutkimuksista. Paige Stockard (Andie MacDowell) on Miken laiminlyöty ja yksinäinen vaimo, joka päättää lähteä kävelemään. Eikä sitten lähdekään. Jonkunhan on otettava Miken kadottua tuotantoyhtiö tassuihinsa. Eikä homma maistukaan yhtään hullummalta.

Tarina siitä, miten kaikki osat ovat samaa kokonaisuutta

Väkivallan loppu on nähdäkseni tarina siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja ihan kuin kohtalon pirullisuutta näennäisen sattumanvaraisesti. Se kertoo, miten menneisyydessä tapahtunut kohtaaminen sitoo yhteen joukon toisilleen periaatteessa vieraita ytimeltään yksinäisiä ihmisiä samaan vyyhtiin, jota oikeastaan kukaan ei pysty kontrolloimaan. Samalla elokuva on tarina modernin kaupungin irtoihmisistä, jotka ovat aikaa sitten antaneet pirulle ja pelolle pikkusormensa ja lakanneet kysymästä, että voisiko olla jotain muutakin. Eli lyhyesti elokuva on tarina huoraamisen ja reviirinsä puolustamisen, väkivallan, eri tavoista. Ja väkivaltaa ei voi koteloida - eikä määritellä. Kun lampeen heittää kiven...

On siten hyvin yhteensopivaa, että Väkivallan lopun miljöönä on juuri Los Angeles, Hollywoodin unelmatehtaan tunkiomatojen ja elämää pelkäävien keskiluokan eskapistien sekä Raymond Chandlerin eksyneiden ja väsyneiden hahmojen kotikaupunki. Itse asiassa Väkivallan lopun Los Angeles on yhtä aikaa koko maailma ja Sir Elwoodin hiljaisten värien viimeinen ranta.

Pohjimmiltaan Väkivallan loppu on ohjaajan ja leikkaajan elokuva. Se on rakennettu tarinansa luonteelle sopivalla tavalla episodiluonteisesti, joissa kukin henkilö on erikseen pääosassa. Päähenkilöiden kohtaamiset ovat usein sattumanvaraisia ja ne tapahtuvat monesti toista ihmistä koskettamatta kameran, puhelimen, sähköpostin, kiikarin, himon tai aseen tähtäimen välityksellä. Joka tapauksessa väkivaltaisesti. Elokuva on paikoin korostetun esteettinen, verkkainen ja viipyilevä sekä keskittymistä vaativa hurjan kaunis teos, jolle mausteensa antavat upeat näyttelijät. Elokuvan näyttelijätyö perustuu elokuvan sävyihin johdonmukaisesti mukautuvaan tietoisen maltilliseen ilmaisuun. Se taas ei mielestäni vähääkään laimenna suoritusten arvoa, sanoisinpa päinvastoin. Henkilöhahmot ovat yksinäisyydessään kuin suoraan yhdysvaltalaisen Edward Hopperin maalauksista, joihin elokuvassa on suora ja hieno viittauskin.

Vaikka Wim Wendersin Väkivallan loppu ei sinänsä teemoiltaan käsittele mitään sellaista, mitä maailmalla ei kirjallisuudessa, maalaustaiteessa tai elokuvissa jo olisi käsitelty, poikkeaa se edukseen monitasoisuudellaan ja harmonisuudellaan. Tällaista ei 1990-luvulla ole turhan paljoa tehty. Tervetullutta vastapainoa loiseläinten saastalle. Tai sitten kyseessä on yhdenlaisen tunkiopiskin silkkaa taidemoskaa.