Charlie sanoo valkokangas

Kun ranskalaisen elokuvan yhdessä naispääosassa nähdään suomalainen näyttelijä, Minna Haapkylä, on toki ymmärrettävää, että elokuva tuodaan levitykseen myös Suomessa. Ilman Haapkylän roolin mukanaan tuomaa kuriositeettiarvoa näin tyhjänpäiväisen elokuvan kierrättämiselle meikäläisillä valkokankailla tuskin olisi tarvetta.

Nicole Garcia on pitkän uran tehnyt näyttelijä, joka on kokeillut osaamistaan myös ohjaajana. Hänen aiempi ohjaustyönsä Valhe (2002) nähtiin meilläkin teattereissa. Charlie sanoo kärsii samoista ongelmista kuin taannoinen Valhekin. Garcia ei taaskaan juuri selittele elokuvan tapahtumia, henkilöitä ja motiiveja vaan marssittaa katsojan eteen suurehkon joukon henkilöitä, joiden välisten yhteyksien ihmettelemisessä katsojalta menee tovi jos toinenkin.

Asiat ja tapahtumat puhkiselittäville Hollywood-elokuville on tietysti mukavaa vaihtelua, kun tarinan seuraamiseksi on tehtävä hieman töitä. Garcian elokuvan seuraaminen vain menee ylitöiksi, ja senkin jälkeen käteen jää hölmistynyt ihmetys siitä, mikä ihme oli tämänkin pointti ja tarkoitus.

Ranskalaisessa merenrantakaupungissa järjestetään arkeologiaa ja ihmisen varhaista historiaa käsittelevä seminaari. Paikalle saapuva professori on kaupungin omia poikia. Hänen entinen kollegansa opettaa paikallisessa koulussa, ja miesten menneisyydessä on ilmeisesti porattu muutakin kuin maata. Sekaan sopii kaupungin pormestari ja elokuvan nimen perusteella ilmeinen keskushenkilö eli Charlie-poika sekä hänen isänsä. Iso osa tarinasta lohkeaa myös pikkurikolliselle ja nuorelle tennislupaukselle.

Niin, ja Minna Haapkylä näyttelee professorin entisen kollegan vaimoa, joka taas pettää tätä Charlien isän kanssa. Kuulostaako sekavalta? Ei se mitään. Suomalaisia lehtiä lukemalla minullekin selvisi, että Haapkylä esittää elokuvassa suomalaista jäätikkötutkijaa. Lukeminen kannattaa aina, sillä elokuvaa katsomalla luulin Haapkylän vain toimivan jossakin kylpylän tapaisessa eläkeläisten kuntouttajana.

Keskeisimpien henkilöiden osalta on hahmotettavissa elokuvan edetessä juuri sen verran yhteyksiä, että jonkinlaisesta henkilödraamasta voisi hyvällä kärsivällisyydellä ja mielikuvituksella puhua. Irrallisia hahmoja lappaa ovista ja ikkunoista sitä tahtia, että valmiiksi hatarasta jännitteestä ei moisen väenpaljouden jäljiltä ole kuin säikeitä jäljellä. Tennispojan mukana olo lähenteli jo absurdiutta.

Kokonaisuudesta ei ota tolkkua, ja kun henkilöt ja tarina eivät herätä mitään kiinnostusta, niin kaikin tavoin lattean arkinen elokuva menettää viimeisenkin innostavuutensa. Cannesin festivaalilla elokuvasta oli tarjolla lähes kaksi ja puolituntinen versio, josta yleisö ei liiemmin innostunut, joten ohjaaja lyhensi elokuvaansa puolen tunnin verran. Lyhentäminen saattaa selittää henkilöhahmojen ja tarinalankojen silmiinpistävän irrallisuuden ja motivoimattomuuden, mutta pidempänä versiona elokuva olisi todennäköisesti ollut vieläkin uuvuttavampi. Niin vähissä ovat sen elokuvalliset ansiot.

Charlie sanoo on malliesimerkki siitä, että eurooppalaisen elokuvan mahtimaassa tehdään yhtä lailla epäkiinnostavia tusinatekeleitä kuten Hollywoodissakin. Ranskalaisdraamoille tyypilliset seksikohtauksetkin ovat pelkästään huonoja. Luulisi naisohjaajan kykenevän tuomaan seksuaalisuuteen muitakin elementtejä kuin kliseisesti pettävät miehet ja näiden auliisti sulojaan esittelevät rakastajattaret.