Pieniä suuria valheita valkokangas

Takavuosien Saab huristelee halki pohjoisen lumimaiseman. Isä ja poika purkavat muuttokuormansa ankeaan kerrostaloasuntoon, jonka piti olla kalustettu. Katseet ovat väsyneitä.

Tarinan lähtöasetelma on selvä. Jotain on elämässä mennyt pieleen ja syrjäkylästä haetaan uutta alkua. Alku on kuitenkin tahmea. Poika Simo (Niila Nousiainen) joutuu koulussa kiusatuksi ja isä Harri (Mikko Nousiainen) ei täysin sopeudu uuteen työyhteisöönsä saati kylään, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat.

Pieniä suuria valheita on mustalla huumorilla sävytetty tragikomedia, ainakin aluksi. Kaikki hahmot ovat tavalla tai toisella hieman vinossa ja siksi kiinnostavia. Vinous ei ole korostettua vaan kumpuaa hahmojen käytöksestä ja reagoinnista tavoilla, jotka on helppo tunnistaa arjen todellisuudesta.

Kohtaus, jossa Harri-isä menee tapaamaan poikansa kiusaajan vanhempia heidän kotiinsa ja koko jäykän kahvipöytäkeskustelun ajan taustalla olevasta ikkunasta näkyvällä pihalla koirat juoksevat edestakaisin haukkuen, on arkisessa absurdiudessaan hykerryttävä esimerkki elokuvan oivaltavista hetkistä. Huumori on hienovaraisesti mustaksi sävytettyä.

Harmillisesti musta väljähtyy harmaaksi tarinan edetessä. Viimeisellä kolmanneksella Pieniä suuria valheita väsähtää tasaisen harmaaksi draamaksi, joita Suomessa on viime vuosina tehty ja nähty jo useampia.

Elokuva käsittelee vakavaa teemaa, kiusaamista. Lopputulos synnyttää mielikuvan, ettei tekijöillä ole riittänyt rohkeus käsitellä näin vakavaa teemaa vinolla otteella loppuun asti. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, mutta tehty ratkaisu jättää elokuvan tyylilliseen epätasapainoon, kun oivaltavan huumorin vapauttavuuteen ei ole luotettu loppuun asti.

Samaan tapaan kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Matti Kinnusen aiemmassa elokuvassa Miss Farkku-Suomi (2012) myös Pienissä suurissa valheissa ajankuva nousee tarinan henkilöitä kiinnostavammaksi.

Pieniä suuria valheita -elokuvan ajankuvassa kiehtovinta on sen ajattomuus. Elokuvasta on taitavasti ja ilmeisen tietoisesti häivytetty tiettyyn aikakauteen viittaavat tekijät. Jotkin yksityiskohdat viittaavat nykyisyyteen siinä missä miljöö hahmoineen huokuu mennyttä aikaa. Valittu estetiikka tuo näkyväksi maailman muuttumattomuuden tiettyjen perusasioiden osalta. Aika on lähinnä muuttuvia yksityiskohtia hitaasti virtaavassa elämänkulussa, jota ihmiset tapoineen määrittävät.

Pieniä suuria valheita on estetiikaltaan tietoisen niukka, mutta visuaaliselta kerronnaltaan elokuvallinen. Niukkuus on seurausta tavallista pienemmästä budjetista. Kinnunen kykenee kuitenkin osoittamaan, ettei elokuvallisuus ole riippuvaista rahasta. Resurssit on vain osattava kohdentaa oikein. Vastaava on näkynyt elokuvan tuottaneen Vegetarian Filmsin aiemmissakin elokuvissa, joista on vastannut Jarmo Lampela.

Lampelan elokuvissa Miesten välisiä keskusteluja (2012), Nuoren Wertherin jäljillä (2013) ja Alma de Sant Pere (2016) niukka estetiikka on saanut tukea vahvojen henkilökuvien kautta kerrotusta tarinasta. Kinnunen ei vastaavalla tavalla onnistu. Paperilla Mikko Nousiaisen esittämä Harri on vahva päähahmo, joka elokuvassa kuitenkin menettää kiinnostavuuttaan tyylillisen painopisteen muuttuessa mustasta tragikomediasta harmaaseen draamaan. Sama pätee myös sivuhenkilöihin, joiden pinnan alla piilevä äkkivääryys talttuu turhankin konsensushakuiseksi.

Pieniä suuria valheita on elokuva, josta haluaisi pitää. Mutta – kun elokuva ei kykene lunastamaan alussa antamiaan lupauksia, lopputulos jää harmittavan mitäänsanomattomaksi.