Masters of the Universe valkokangas

Onko kenelläkään enää vatsaa tähän? Yleisöjen kannalta lippuluukku kertoo pian tästä lyhennetyn version, kriitikot muodostavat blokkinsa ja painautuvat juoksuhautoihinsa. Mutta tarkemmin, onko enää kiinnostusta tai kysyntää nostalgialle, erityisesti kasaria kohtaan, ja eeppisiin mittoihin kurotettua ikonien palvontaa, joiden ikonisuus on kaikessa keinotekoisuudessaan vakuutettava uudelleen ja uudelleen läpi elokuvan?

Masters of the Universe, kulttiaseman saavuttaneen He-Man (He-Man and the Masters of the Universe, 1983–1985) -lastenanimaation toinen suuren budjetin elokuvaversio edustaa mahdollisesti kriittistä pistettä siinä, miten pitkälle on mahdollista tuottaa jälleennäkemisen intoa johonkin, mitä ei ikinä erityisesti kaivattu. He-Man on kaupallisena entiteettinä Mattel-yhtiön tuote, leluja tai figuureja, mausta riippuen. Suomessa hahmo on ehkäpä parhaiten tunnettu männävuosien Youtube-sarjasta Taistelu-Jaska, joka koomisesti muokkaa valmiiksi kahelin sarjan julistamaan muun muassa halveksuntaa Lohjaa kohtaan.

Tarina on sankarin synty perusasetuksilla. Adam (Nicholas Galitzine) on fantasiamaailman prinssi, joka joutuu katastrofin jälkeen hylkäämään oman maailmansa. Kasvettuaan evakossa hän palaa pelastamaan kotinsa ja ystävänsä konnamaiselta Skeletorilta (Jared Leto) muuntumalla lihaksikkaaksi He-Maniksi. Näin tavanomaisen tarinan kertominen on erityisen turhaa, sillä paremman esityksen sankaruuden ja identiteetin kysymyksistä tarjosi rinnakkaisesta lelu- ja animaatiosarjasta tehty She-ra and the Princesses of Power (2018–2020), joka muutaman heikon kauden jälkeen kasvoi jokseenkin parhaaksi mahdolliseksi versioksi tästä materiaalista.

Masters of the Universe omaa visuaalisia yhteneväisyyksiä 2000- ja 2010-lukujen tietokoneanimaatiosta hullaantuneisiin viihdepläjäyksiin, joissa tällä tavoin ympäristöjen luominen oli tekijöillekin vieras alue. Tämä tuottaa kuvia, jotka näyttävät tilallisesti litistyneiltä ja kompositionaalisesti apaattisilta. Ainakin osin jälkikäteen tuotettu tilaa on vaativaa esittää elokuvallisesti, ja ainakaan täällä sitä ei ole osattu toteuttaa. Erikoisempaa on, miten suuri osa elokuvasta tapahtuu lähikuvissa tai muuten tiiviissä rajauksissa. Jos lavasteita on elokuvaa varten rakennettu, ne eivät juuri välity katsojalle asti.

Teknisistä aspekteista tai käsikirjoituksesta paasaaminen on jossain määrin hölmöläisen työtä tämän elokuvan kohdalla – koko homma on lipsumassa alituiseen tietoisen parodian alueelle. Lyhyehkö jakso elokuvan alkupuolella tiputtaa Adamin tosimaailmaan nostaen pinnalle metatekstuaalisia kysymyksiä He-Manin kulttuurillisista merkityksistä, osin samassa mielessä kuin toinen Mattel-leluihin pohjaava projekti, Barbie (2023). Masters of the Universe ei onnistu henkisen edeltäjänsä tavoin sekoittamaan vilpittömyyttä itsereflektioon. Se nauraa nörteille ja saarnaa sitten miehuudesta vailla näkökulmaa.

Oli Masters of the Universe tietoinen yritys antaa katsojalle tunnelmallisesti monisävyinen seikkailu tai kyvyttömyyttä pitää luovat voimat samalla sivulla, näyttelijöissä tämä hajonta näkyy selkeimmin. Vaikka Galitzinen suoritus Adamina olisi toimiva vaikkapa Mel Brooks -elokuvassa, hänen tietoisen korni koomisuutensa ei osu hillitympien vastanäyttelijöiden vierellä. Naispääosassa Camila Mendes saa vakavimman ja näin ollen tylsimmän roolin. Leto onnistuu ehkä parhaiten tasapainon löytämisessä. Skeletorin puheenparsi säilyttää naurettavuuden varastamatta kaikkea huomiota.

Ehkä olen käyttänyt merkkimääräni tällä kertaa liiaksi He-Manin kulttuurisen pääoman ja taloudellisen potentiaalin spekuloimiseen. Ehkä tämä kalkkuna on kesän yllätyshitti, ja yleisöt kaipaavat yhä vain enemmän itselleen naureskelevaa kierrätystä, joka ei juuri syvennä alkuperäistä. En kuitenkaan usko, että Skeletorin näkeminen teatterissa on jotain, mistä ihmiset osasivat uneksia ennen kuin se heille sysättiin.