Kubo ja samuraiseikkailu valkokangas

Laikan animaatiostudio on elokuvillaan Coraline (2009), ParaNorman (2012) ja Boksitrollit (2014) erottautunut tietoisesti animaatioelokuvien valtavirrasta. Stop motion -tekniikka, kauhukuvaston sävyttämä visuaalisuus ja tummempia sävyjä omaavat tarinat ovat viehättäneet erityisesti aikuisempaa katsojaa. Lapsikatsojalle Laikan elokuvien tyyli ja tunnelma ovat olleet hieman vieraannuttavia, jopa pelottavia.

Studion neljännessä kokopitkässä animaatiossa tyyli ja toteutus menevät yhä selkeämmin varttuneempaa kohderyhmää kohden. Seitsemän vuoden ikärajastaan huolimatta Kubo ja samuraiseikkailu ei ole mikään koko perheelle soveltuva lasten animaatio.

Lapsille suunnattujen elokuvien ei tarvitse, eikä pidäkään olla pelkkää auringonpaistetta ja linnunlaulua. Hayo Miyazakin mestarillinen Henkien kätkemä (2001) tai Laikan elokuvista vaikkapa parin vuoden takainen Boksitrollit ovat hyviä esimerkkejä animaatioista, jotka puhuttelevat lapsikatsojaa hieman synkempien mutta ei silti ahdistavien sävyjen kautta. Kubossa sen sijaan niin tarina kuin sen toteutus ovat siinä määrin ahdistavia, että elokuvaa on vaikea suositella alle kymmenvuotiaille, mikä tekee dubbauksestakin täysin tarpeettoman.

Kubon tarina on ammennettu japanilaisesta samurai-mytologiasta. Sairasta äitiään hoitava ja lähikylässä tarinoita kertova Kubo-poika joutuu pakomatkalle, kun hänen tätinsä ja isoisänsä yrittävät löytää hänet viedäkseen hänen toisen silmänsä. Toisen silmän he ovat jo pojalta vieneet. Perheen sisään istutettu pahuus ei ole mikään lasten aihe vaan tematiikan käsittely edellyttää varttuneempaa mieltä.

Kauhu- ja samuraielokuvista otettu kuvasto on paikoin myös pelottavaa. Esimerkiksi äidin sisarukset kalvakkaissa naamioissaan kavahduttavat aikuistakin katsojaa. Lapselle kyse on jo melkoisesta painajaiskertoimesta.

Animaation tummat ja synkeät sävyt eivät toki vähennä elokuvan taiteellisia ansioita. Elokuva ei vain sovi lapsille. Tällaisten seikkojen huomioiminen olisi suotavaa niin ikärajaluokittelussa kuin elokuvan markkinoinnissa.

Kubon stop motion -animaatio on paikoin loistokasta, mitä tosin himmentää täysin tarpeeton 3d-tekniikka, joka ei tuo elokuvan visuaaliseen antiin mitään lisäarvoa. Päinvastoin sävymaailma jää tummaksi ja tunkkaiseksi, ja elokuvasta sai melkeinpä enemmän irti ilman 3d-laseja. Suomenkielisen version ääniroolit jäivät myös mitäänsanomattomiksi, oikeastaan vain Santeri Kinnunen sai ääninäyttelyllään hahmoonsa tarvittavaa syvyyttä ja moniulotteisuutta.

Kubo ja samuraiseikkailu kannattaakin ehdottomasti katsoa originaalina 2d-versiona ja jättää alle kymmenvuotiaat kotiin. Elokuva antaa eniten samuraitarinoista pitäville ja on myös vaikuttava visuaalinen elämys animaation ystäville. Visualisuus pitääkin elokuvan pitkälti koossa, sillä tarina jää vertauskuvallisuudestaan huolimatta temaattisesti varsin ohueksi ja paikoin myös ontuvasti motivoiduksi ainakin länsimaisen kulttuuriperinteen näkövinkkelistä katsottuna.