Bumblebee valkokangas

Elokuvamaailman sylkykuppi on löytänyt sydämensä. Hasbron suosittuihin robottileluihin pohjautuva Transformers-elokuvasaaga on pitkään ollut laadullisessa syöksykierteessä. Michael Bayn ohjaamat tehosterallit ovat muuttuneet elokuva elokuvalta vain typerämmiksi ja kovaäänisemmiksi suurten lipputulojen toimiessa teosten ainoana hengenpitimenä. Hiipuneet rahavirrat viimeisimmän elokuvan Transformers: Viimeinen ritari kohdalla saivat kuitenkin Paramountin lyömään päättömyydelle jarrut pohjaan.

Nyt ilmestyvä Bumblebee on sarjan kauan kaivattu piristysruiske. Travis Knightin ohjaama ja Christina Hodsonin käsikirjoittama kokonaisuus ei hylkää aiempien elokuvien kaanonia, vaan toimii esiosana Bayn ohjauksille. Laadullisesti kyseessä on kuitenkin itsenäinen teoksensa, joka luottaa hahmokeskeiseen lähestymistapaan massiivisen efektipaukuttelun sijaan.

Elokuvan keskiössä on miiminen autorobotti Bumblebee. Cybertron-planeetalla käyty taistelu Autobottien ja Decepticonien välillä johtaa nuoren B-127-robotin lähettämiseen maan päälle. Puhekykynsä ja muistinsa taistelussa menettänyt muukalainen soluttautuu uudella planeetalla keltaiseksi kuplavolkkariksi ja päätyy teini-ikäisen Charlie Watsonin (Hailee Steinfeld) omistukseen. Kaksikon välille kehittyy ystävyyssuhde, mutta samaan aikaan tulokasta metsästävät sekä Yhdysvaltain armeija että perässä saapuneet tuhovoimaiset Decepticonit.

E.T.:n ja Rautajätin kaltaisten tieteiselokuvien vaikutteet ovat vahvasti läsnä perinteisiin nojaavassa kokonaisuudessa, jonka ytimessä on tytön ja avaruudesta tulleen robottiauton välinen ystävyys. Lämminhenkisesti kerrotun kasvutarinan kipupisteinä näkyy edesmenneen isän jättämä jälki aikuisuutta lähestyvässä Charliessa, joka löytää linkin menetettyyn vanhempaan koiranpentumaisesta Bumblebeestä.

Edeltävien elokuvien megalomaanisesta luonteesta riisuttu kokonaisuus luottaa hahmojensa voimaan ja taustalla mekastavat uhkakuvat eivät tunnu vievän tilaa olennaiselta, vaikka suuria räjähdyksiä ja robottien välistä taistelua teoksessa nähdäänkin. Irtaantuminen näkyy myös päähenkilössä itsessään. Hailee Steinfeldin hienosti tulkitsema queer-vivahteinen Charlie ui näkyvästi vastavirtaan murtautuen niistä kapeista raameista, joihin Bayn ohjausten kuolaavasti esineellistetyt naishahmot tämän tästä lukittiin.

Uudistukset ulottuvat myös Bumblebeen hahmoon. Aiemmissa elokuvissa toistensa kimpussa rymyävät kromikummajaiset tuntuivat lähinnä tuhon airuelta vailla persoonaa taikka samaistumispintaa. Travis Knight sen sijaan hahmottaa sielukkuutta sympaattisen arasta ja romuluisesta robottihahmostaan, joka hengittää ja elää aidon oloisesti tietokoneella luodun kuorensa takaa. Knightin historia animaatioelokuvien parissa pelaa lopputuloksessa selvästi puolelleen.

Elokuvan tyylivalinnat nojautuvat vahvasti trendikkääseen kasarinostalgiaan. Musiikkikenttä täyttyy aikakauden hiteistä ja taustalla lepää kylmän sodan herättämät uhkakuvat. Tunnelmointi iskee maltilla annosteltuna, vaikka nykymediassa loppuun poltetun retrofiilistelyn viitta painaakin teoksen hartioilla, eikä kulahtaneisuuden tunteelta täysin voikaan välttyä.

Hahmokerronnan irtonaiset palaset ja fokuksen vaihtuminen Charlien mukana roikkuvaan nörttimäiseen kaveriin sekä ilkeisiin tyttöklikkeihin saavat mielenkiinnon teosta kohtaan tämän tästä säröilemään. Elokuvan ydinvahvuudet kuitenkin vetävät viime kädessä puoleensa siinä määrin, että viihdyttävä ja suurella sydämellä sykkivä luomus ei jätä kylmäksi.