Masters of the Universe kotikatsomo

1980-luvun onnellisina vuosina lapsuuttaan eläneitä poikalapsia on käytännössä vain kahta eri mallia: joko tynnyrissä kasvatettuja ja yhteiskunnasta eristettyjä raukkoja tai sitten meitä muita, jotka leikimme Masterseilla, muodollisemmin Masters of the Universe -sarjan lelu-ukoilla. Tai hiimäneillä eli He-Maneilla. Joillain oli Masters-ukkoja enemmän, joillain vähemmän, osa painotti enemmän kilpailevia Transformers-robotteja mutta harva oli kokonaan ulkona Masters-kuvioista.

Masters of the Universe päätyi lopulta valkokankaalle vuonna 1987. Elokuvalla olisi luullut olevan yleisöpohjaa ja 1980-luku oli muutenkin kepeämmän tieteisfantasian kultakautta Star Warseineen ja lukuisine B-luokan avaruusfantasiaelokuvineen, mutta siitä huolimatta Mastersista ei tullut valkokankaiden mestaria, päinvastoin. Teos tyssäsi lippuluukuilla eikä jo suunniteltua jatko-osaa koskaan toteutettu.

Elokuvan menestymättömyys hämmensi aikoinaan, sillä Masters of the Universe oli ja on edelleen vauhdikas, visuaalisesti varsin toimiva ja kerronnallisesti virtaviivainen seikkailufantasia. Sen päähenkilö eli Dolph Lundgren oli juuri niin He-Man kuin bodattu, jäyhä ihmisolento vain voi olla, ja pääpahis Skeletoria esitti luonnenäyttelijä Frank Langella yhdessä uransa ikimuistoisimmista roolisuorituksista. Myöhemminhän Langella tuntui kanavoivan Skeletorin megalomaanista egosentrisyyttä vanhasta muistista esittäessään Nixonia.

27 vuoden etäisyys tuo lopullisen jälkiviisauden Mastersin kohtaloon. Elokuvassa ei ollut sen kummempaa vikaa, se vain tehtiin pari vuotta liian myöhään tai sitten 15 vuotta liian aikaisin. Aika alkoi jo ajaa sekä Masters-lelujen että Tähtien Sodan inspiroimien avaruusseikkailujen ohitse.

Kieltämättä elokuvan tietyt efektit ottivat turhankin suuresti vaikutteita erityisesti Jedin paluusta ja Skeletorin sotilaat muistuttavat vähän turhankin paljon stormtroopereita sädeaseineen ja kypärineen. Toisaalta elokuvan muu visuaalisuus ja mytologisuus oli aikaansa edellä, sillä eurooppalaisen sarjakuvataiteen mestarin Jean ”Moebius” Giraudin avustamana suunniteltu ulkoasu on sellaista, joka meni suurelle yleisölle paremmin läpi vasta seuraavina vuosikymmeninä.

Myös ohjaaja Gary Goddard on avoimesti myöntänyt ottaneensa hahmoihin ja Eternian maailmaan vaikutteita Jack Kirbyn parhaista töistä, kuten Neljännen maailman uusista jumalista ja klassisista 1960-luvun Ihmeneloset-tarinoista. Kirby oli mestari yhdistämään dynaamista kynänjälkeä täysin far out -visioihin. Kirbyn psykedeelisimpien luomuksien inspiroimat lavasteet saattoivat olla 1980-luvun lapsikatsojille liian kosmisia, varsinkin kun He-Manin tutussa ja turvallisessa animaatiosarjassa kuvasto oli huomattavasti traditionaalisempaa.

Taloudellisesta menestymättömyydestä huolimatta on kuitenkin oltava kiitollinen siitä, että Masters-elokuvan tekijät uskalsivat ottaa elokuvataiteellisia riskejä ja päättivät tehdä muutakin kuin vain toisintaa piirrossarjan ja lelujen olemuksen sellaisenaan. Tämä riskinotto ei ollut mitenkään itsestään selvää, olihan elokuvan tuotannon takana itsensä Golan-Globus Productions, joka tuotti Cannon-filmin kautta myös monenlaista nopeasti tehtyä halpatuotantorymistelyä.

Nykyisellään Masters of the Universea voidaan pitää hyvin perustein kulttielokuvana, joka erottuu edelleen edukseen mielikuvituksellisella kuvastollaan ja jonka perinteikäs hyvän ja pahan taistelu herättää myös lämpimän nostalgisia tunnelmia. Myyttisten sankareiden taistelun keskelle joutuva periamerikkalainen teinipariskunta antaa myös hyvän, inhimillisemmän tarttumapinnan Universumin Valtiaiden ikuiseen taisteluun. Pariskunta eli Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill kunnostautui myöhemmin tv-uralla, Cox Frendeissä ja McNeill yhtenä Star Trek: Voyager -sarjan päähenkilöistä.