Kraken valkokangas

Norjalainen hirviökauhuelokuva Kraken (2026) jatkaa ohjaaja Pål Øien katastrofiaiheisen The Tunnel (Tunnelen, 2019) -rymistelyn jalanjäljissä. Paremmilleen liian syvään kumartavasta Krakenista muodostuu genrensä kliseiden syvänne, josta ei saa muuta irti kuin Norjan hulppeat vuonomaisemat. Tämäkin on sinänsä ironista, sillä osittain suomalaistuella tehtyä elokuvaa on myös kuvattu maassamme.

Tieteen ja teknologian ylivaltaan uskova ihminen peukaloimassa luonnonjärjestystä on verrattain kulutettu kuvio jo ensimmäisestä Jurassic Parkista (1993) lähtien, joten konseptiin kaivattaisiin uutta lähestymistapaa tai edes paikallistaväriä. Øien elokuva pyrkii vastaamaan haasteeseen hyödyntämällä norjalaisten merimiestarinoiden kraken-mytologiaa nykyaikaan siirrettynä. Ainostaan elokuvan harvoja kauhunhetkiä tarjoava aloitus sekä arkistofilmit paikallisten etnografisista haastatteluista onnistuvat rakentamaan tunnelmaa, jonka monotoninen käsikirjoitus vesittää lähes täydellisesti.

Norjan suurimpiin ja syvimpiin kuuluvassa Sognevuonossa sijaitsevassa norjalaiskylässä alkaa tapahtua kummia, kun kaksi nuorta katoaa ja paikallisen kalankasvattamon hyödyntämän teknologian uskotaan vaikuttavan alueen kaloihin sekä koko ekosysteemiin. Meribiologi Johanne (Sara Khorami) joutuu vastahakoisesti palaamaan menneisyydestään tutulle alueelle, jolloin pintaan nousevat vaikeiden ihmissuhteiden lisäksi myös suuremmat ja ikiaikaisemmat luonnonvoimat.

Hirviöelokuvan sijaan ihmisten väliseen draamaan luottavassa Krakenissa on liikaa genren kliseitä lihallistavia hahmoja tutkijoista kalankasvattajiin, yritysjohtajiin, poliiseihin ja ympäristöaktisteihin. Kehenkään ei onnistuta luomaan minkäänlaista tarttumapintaa, jonka kautta saataisiin katsoja välittämään heidän kohtaloistaan jättihirviön lonkeroissa.

Pikkukylään ja sen Deep Blue Sean (1999) mieleen tuovalle kalankasvatuslautalle keskittyvä elokuva olisi voinut hyötyä rajatusta fokuksestaan nousevasta klaustrofobian tunteesta. Selviytymiskauhu jää kuitenkin lautan ahtailla käytävillä huohottamisen tasolle eikä siinä päästä samanlaiseen todellisen uhan luomiseen kuin genren klassikoissa.

Kraken epäonnistuu jopa tärkeimmässä eli jännityksen luomisessa. Tappajahain (Jaws, 1975) tunnetuksi tekemää metodia eli hirviön näyttämisen välttämistä tappiin asti hyödyntävä elokuva ei toimi, koska uhkaava tunnelma jää puuttumaan kokonaan. Kuvauksen, musiikin ja näyttelijäntyön luoma tasapaksu kerronta muodostuu lähinnä puuduttavaksi. Kun kuuluisa kraken lopulta viimeisessä näytöksessä vilaukselta nähdään sen vaarallisimmiksi puoliksi muodostuvat lonkeropornosta tahattomasti muistuttavat ulokkeet sekä jättiläisen mukana kulkevat parasiitit.

Elokuvan ekologinen tematiikka hakataan katsojan päähän kirveen kanssa kalankasvatuksen takaa paljastuessa ilkeitä yritysjuonittelijoita, jotka rahankiilto silmissään tuhoavat kaiken tieltään. Epilogissa soihdun siirtäminen seuraavalle sukupolvelle, ympäristöaktivisti-tyttärelle (Jenny Evensen), on korniudessaan epäuskottava. Sentään Godzilla-elokuvista muistuttava viimeinen kuva saa hymyn huulille, vaikka sanoma ihmisten luonnonvoimien vastaiskun teknologisesta tukahduttamisesta kyseenalainen onkin.

Suomalaisvetoisen tuotantosuunnittelun osalta laadukkaalta näyttävä Kraken on hirviökauhu- ja katastrofielokuvana täydellinen pohjakosketus, joka toimii lähinnä ylipitkänä matkailumainoksena Norjan vuonoille. Jännityselokuvallisia ansioita kaipaavien soisi mieluummin kokeilevan vaikka Renny Harlinin tulevaa haielokuvaa Deep Water (2026).