Bumblebee kotikatsomo

Michael Bay orkestroimassa Transformers-elokuvasarjassa megalomaaniset robotit ryskäsivät yhtä mielikuvituksettomasti kuin muinaiset hirviöt vastikään ensi-iltansa saaneessa Godzilla II:sessa. Pöhöönsä tukahtuneiden elokuvien perään tuskin monikaan jäi itkemään, joten alkujaan spin-off-elokuvaksi kaavailtu Bumblebee (2018) nostettiin lopulta elokuvasarjan kuudenneksi osaksi, sarjan esiosaksi, ja kelkka käännettiin ryskeestä perinteisempään seikkailudraamaan. Manööveri kannatti, sillä Bumblebeesta tuli elokuvallisesti paras ja mahdollisesti myös pidetyin Transformers-elokuva tähän mennessä.

Bumblebeen onnistuminen lepää sen perinteisyydessä. Elokuva on tarkkaan kalkyloitu seuraamaan 1980-luvun seikkailu- ja nuortenelokuvien askelia ja yhtäläisyydet vaikkapa E.T.:hen (1982) ovat ilmeiset. Bumblebee hengittää juuri sitä kasaria, jota vuosikymmenellä nuoruuttaan eläneet haluavat nostalgisesti muistella: miten korvalappustereoissa soi Bon Jovi, päälle puettiin bändipaitoja ja seinät tapetoitiin julisteilla. Populaarikulttuuri oli niin käsin kosketeltavasti osa varttuvaa identiteettiä, että moisesta konkretiasta digisukupolvet voivat vain uneksia.

Bumblebee on oikeastaan nuorisoelokuva, jota on koristeltu alun ja lopun toimintaosuuksilla, joissa robotit totuttuun Transformers-tapaan ottavat mittaa toisistaan. Tyyli on onneksi astetta maanläheisempi kuin aiemmissa elokuvissa ja puuduttavalle ryskeelle on annettu tilaa lähinnä sen verran, että nuorempi katsojakunta innostuu toiminnasta. Elokuva onkin täsmätuote 1980-luvulla nuoruuttaan eläneille, joiden oma jälkikasvu on nyt teini-iässä tai sen kynnyksellä, sillä Bumblebee tarjoaa sangen sujuvan elokuvabondauksen vanhemman ja jälkikasvun välille, vaikka eri sukupolvien kiinnostuksen kohteet elokuvan suhteen lienevät tyystin toisilla aallonpituuksilla.

Keltainen autobotti on paennut kotiplaneetallaan käytävää sotaa Maahan ja naamioitunut kuplavolkkariksi, joka löytää kodin juuri 18 vuotta täyttäneen Charlien (Hailee Steinfeld) autotallista. Charlien ja Bumblebeeksi ristimänsä autobotin välille kehittyy luja ystävyys.

Taustatarinassa pahat decepticonit ovat tulleet Maahan jäljittämään Bumblebeeta ja mukana kuviossa hyörii myös Yhdysvaltojen armeija. Onneksi löylynlyömä läpilööperi on ymmärretty jättää reilusti taustalle ja elokuvan fokus on Charliessa ja Bumblebeessa. Charlie opettaa uutta ystäväänsä selviytymään Maassa ja yrittää samalla sinnitellä perheensä kanssa, selvitä ikävien tyttötoverien pilkkakirveistä ja häneen ihastuneesta naapurinpoika Memosta.

Transformers-muotissa fokuksen kääntyminen pois robottien edesottamuksista saattaa tuntua takinkäännöltä, mutta on elokuvan pelastus. Bumblebeen tekijät ovat ymmärtäneet, mistä seikkailullisessa viihteessä on kysymys: tunteista ja samaistumisesta. Harva kokee ryskääviä peltipurkkeja kovin läheisiksi, mutta aikuistumisen kanssa kamppailevaan tyttöön, tämän perheeseen ja aavistuksen pöllämystyneenä uuteen maailmaan tutustuvaan ja huolella inhimillistettyyn Bumblebeehen on luontevaa samaistua. Ja kun hahmoista alkaa välittää, elokuvallinen seikkailu saa tuulta siipiensä alle ja emotionaalinen asettuminen Bumbleen kiusaajia vastaan käy luontevasti ilman keinotekoisia hyvän ja pahan välisiä asetelmia.

Ovista ja ikkunoista tuputettu kasarinostalgia tuntuu lähtökohtaisesti kulahtaneelta, mutta Bumblebeessa elokuvan kasarimaailmaan on saatu ympättyä nykynäkövinkkelistä niitä oikeita asioita. Esimerkiksi Charlieen on onnistuttu kiteyttämään varsin hyvin 1980-luvun teini-ikäisten "radikaaliuksia", jotka ovat myöhemmin toimineet vapaasti hengittävän yhteiskunnan keuhkoina.

Tällä kertaa myös kasarimusiikki on onnistuttu istuttamaan toimivaksi osaksi tarinamaailmaa, kun puhesimulaattorinsa menettänyt Bumblebee kommunikoi Charlien kanssa etsimällä autoradiostaan kulloiseenkin tilanteeseen sanoituksiltaan sopivia biisejä. Tämä on juuri sitä viihteellisen seikkailuelokuvan kekseliäisyyttä, joka digitehosteilla luodun älämölön aikakaudella on valtavirtaelokuvissa käynyt valitettavan harvinaiseksi.