Vanhanaikainen väärällä tavalla
Brittikirjailija Lee Childin luoma Jack Reacher, Yhdysvaltojen armeijan entinen majuri ja nykyinen kulkuri, ehti seikkailla lukuisten romaanien sivuilla ennen ilmestymistään valkokankaalle. Elokuvassa kirjojen parimetrinen lihaskimppu kutistui Tom Cruiseksi, jolla oli kuitenkin riittävää habitusta ja pilkettä silmäkulmassa, jotta hahmosta muodostui valkokankaalla uskottava.
Kolmen vuoden takainen Jack Reacher – Tappajan jäljillä solahti jonnekin kovaotteisten Jason Bourne -elokuvien ja korkealentoisten Mission Impossibleiden välimaastoon. Kertakatseltava toimintajännäri ei ollut lajityyppinsä muistettavia teoksia vaikka tietyssä vanhanaikaisuudessa hetkensä olikin.
Jatkoa oli odotettavissa, riittäähän paristakymmenestä romaanista materiaalia filmattavaksi. Toinen Reacher-elokuva jatkaa ensimmäisen linjoilla. Paluu päämajaan alkaa lupaavasti ja rakentaa asetelmansa siten, ettei ole oikeastaan väliä onko ensimmäistä elokuvaa nähnyt tai ei.
Tällä kertaa Reacher palaa vanhalle komentopaikalleen ja alkaa selvitellä seuraajansa vangitsemista. Jälleen otteet ovat kovia, mutta pehmeämpää nyanssia haetaan Reacherin mahdollisesta tyttärestä.
Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu dramaturgia. Katsojalle annetaan aivan liikaa siimaa, ja katsoja onkin nopeasti monta askelta hahmoja ja tarinan kuljetusta edellä, mikä syö elokuvan edetessä jännitettä.
Ainoaksi ajankuluksi jää toiminta, joka sangen pian paljastuu nykymittapuulla verkkaisten ja osin sadististenkin sekä älyttömiksi äityvien nyrkkitappeluiden kimaraksi. Tympeyttä lisätään vielä alleviivatulla torvien töräyttelyllä. Väkivaltaista maailmankuvaa yritetään liennyttää satunnaisilla ihmissuhdehetkillä, jotka ovat kuitenkin enemmän äitelää lässytystä kuin hahmoja syventäviä draamakohtauksia.
Viimeisellä kolmanneksellaan elokuva valahtaa lopullisesti ärsyttävyyden puolelle. Tarinassa ei ole enää mitään kerrottavaa jäljellä, mutta elokuvaa ei osata lopettaa. Viulut vain vinkuvat.
Toisaalta mitä muutakaan kuin puisevaa mahtipontisuutta voisi odottaa ohjaaja Edward Zwickilta, jonka uraa moinen tyyli on hallinnut alusta lähtien. Toki elokuva koettaa olla ajan hermolla marssittaessaan Reacherin kumppaniksi sotilasnaisen. Valitettavasti manööveri vaikuttaa enemmän hollywoodilaiselta julkisivun kiillotukselta kuin pyrkimykseltä todelliseen toiminnalliseen tasa-arvoon, sillä lopulta kyse on miesten pelistä, jota naiset katsovat vierestä huokaillen.
Neljänteen Bourneen verrattuna toinen Jack Reacher on pelkkä tussahdus. Kuin lähtöruutuunsa sammahtanut kilpa-auto, jonka kilpakumppanit katoavat lähtösuoran päässä horisonttiin.
Toimituskunnan keskiarvo: 1,7 / 3 henkilöä
Seuraava:
Sausage Party
Laimeista vitseistä huolimatta Sausage Partyn asetelma on älykkäämpi kuin on lupa olettaa.
Edellinen: Syysprinssi
Elokuvasovitus ei onnistu välittämään lähdeteoksensa tunteiden tasolle menevää henkilökohtaisuutta.