Sataako jouluksi lunta valkokangas

Tämä elokuva kannattaa ehdottomasti nähdä, jos haluaa tietää miten ranskalaisella maaseudulla kasvatetaan ja poimitaan kurkkuja, sipuleita, persiljaa, kurpitsoja, salaattia ja muitakin vihanneksia. Itse asiassa Sataako jouluksi lunta? kuvaa muutkin arkiaskareet niin hyvin, että se kannattaa käydä katsomassa. Itse asiassa toistuvat rutiinit, ruuanlaittoa ja nukkumaan menemistä myöten on kuvattu niin tarkasti ja dokumentinomaisesti, että katsoja voi jopa unohtaa, että tämä on vain elokuvaa. Sataako jouluksi lunta? on varsinainen harmaan arjen ylistys, jossa lanseerataan suomalaisen kahvikuppirealismin ranskalainen vastine - vihanneslaatikkorealismi.

Äiti (Dominque Reymond) ja seitsemän lasta asuu alkeellisissa oloissa ranskalaisella maatilalla. Maatilan omistaa lasten isä (Daniel Duval), joka on kuitenkin naimisissa toisen naisen kanssa ja asuu toisella maatilalla "virallisen" perheensä parissa. Isä kohtelee äitiä ja lapsia huonosti, ja käyttää heitä lähinnä ilmaisena työvoimana. Äiti lupaa välillä vanhemmille lapsilleen, että he lähtevät joskus pois isän luota, jota lapset inhoavat ja vihaavat. Äiti kuitenkin uskoo, ettei elämä lähiössä olisi yhtään helpompaa.

Äidin rakkaus, lasten maailma ja luonnonvalo

Elokuvan juoni ei siis ole niin sanotusti kummoinen, mutta se ei selvästi ole ollut tarkoituskaan. Samoin elokuvan hahmoista ei ole yritetty rakentaa "kiinnostavia" ja "erikoisia" tyyppejä, vaan lapset ja äiti ovat niin sanotusti "tavallisia". Ratkaisu on onnistunut, koska näyttelijät ovat hyviä ja luontevia. Jopa vastakkainasettelu pahan isän ja hyvän äidin ja hänen viattomien lapsiensa välillä on uskottava, vaikkei tietyltä makeudelta vältytäkään. Tätä makeutta lisää elokuvan ulkoinen kauneus. Vaikka se on kuvattu luonnonvalossa, ja siinä on vain luonnon ääniä, eikä siis musiikkia, se on silti ääriesteettinen. Tai siis ehkä juuri sen takia, että se on niin luonnollinen: elokuvan tekijät ovat saaneet hienosti taltioitua kesän auringon kuumuuden, syksyn harmaat tuulet ja talven kylmyyden. Samoin maatilan vaatimattomat olot, seinien rapistuva maali, repaleiset huonekalut ja rikkinäiset astiat, on kuvattu maalailevasti.

Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Sandrine Veysset on sanonut halunneensa tehdä kunnianosoituksen "äitiyden taiteelle", mutta elokuva on korkeaa veisua myös ruumiilliselle työlle, maaseudulle ja luonnolle. Ehkä se on nyt sitä sosialistista realismia, josta puhutaan paljon mutta jota ei koskaan näe missään. Toisaalta ei pidä antaa "dokumentaarisuuden" hämätä, sillä kerronnan rento intiimiys ja vaivattomuus ovat lumetta. Yrittäkääpä vaikka käydä katsomassa suomalainen elokuva, jossa äänitys olisi yhtä hyvin onnistunut. Aikaa, rahaa ja ammattitaitoa ei ole säästelty elokuvan näennäisestä rupisuudesta huolimatta. Ja huomatkaa: siinä on käytetty kahta erikoistehostetta, vesisadetta ja lunta.