Joki valkokangas

Paljon puhuttu suomalaisen elokuvan boomi on tuonut menetettyä yleisöä takaisin katsomoon ja antanut tuottajille uskoa parempaan huomiseen. Hyvä niin, mutta tiukemman kamman läpi seulottuna vain harva viime vuosien suomalaiselokuvista on ollut todella merkittävä tapaus. Tarkoitan nyt elokuvaa, joka on muutakin kuin populaarikulttuurin muistojen kultaamaa lähihistoriaa tai Hollywoodin kaavojen suomalaisia sovelluksia. Ei näissä mitään pahaa ole, niillä on oma tärkeä paikkansa ja arvonsa, mutta Jarmo Lampelan Joki edustaa kuitenkin suomalaisessa elokuvassa jotain uutta, jotain todella innostavaa ja sykähdyttävää. Se on tähän asti nähdyistä ehdottomasti vuoden 2001 paras suomalainen elokuva.

Joki on episodielokuva, jossa kuusi erillistä tarinaa nivoutuvat väljästi yhteen. Jo etukäteen on puhuttu paljon elokuvan amerikkalaisista esikuvista, ja ymmärrän hyvin, jos Lampela on tuskaantunut uteluihin siitä, onko teos lähempänä Short Cutsia vai Magnoliaa, joista jälkimmäistä hän ei sano edes nähneensä. Altmanin rinnakkain liikkuvien ja eri suunnalle poukkoilevien tarinajuonteiden sijaan Joessa erilliset episodit seuraavat rauhallisesti toisiaan. Oikeastaan kyse on kuudesta lyhytelokuvasta. Mutta millaisista lyhytelokuvista! Hienovaraisesti ja tarkasti piirrettyistä muotokuvista suomalaisesta arjesta: perheiden ristiriidoista, erilaisuudesta, rakkaudesta, kuolemasta. Tuttuja teemoja, mutta raikkaasti toteutettuna, kaunistelematta kuvattuna.

Jokea voisi sanoa yhteiskunnalliseksi elokuvaksi, mikäli suomalainen taide-elokuva ei olisi aikanaan antanut sanahirviölle ryppyotsaisen etäännytetyn tiedostamisen leimaa. Siitä ei ole kyse, vaan pakottoman luontevasta arkirealismista, jossa ohjelmajulistukset eivät aja ihmisten edelle. Hienosti luonnehdittuja tilanteita ja tyyppejä riittää. Esimerkkinä Juha Kukkosen tulkitsema muusikkorenttu, joka tulee isänsä syntymäpäiville katsomaan, onko julkisivun takana mikään muuttunut. Tai hyvin hienovarainen ja rento biseksuaalisuuden käsittely, josta puuttuu tarpeeton alleviivaus ja sympatian kerjääminen.

Ristiriitaisin ja tunteita herättävin episodi on vanhan pariskunnan viimeinen yhteinen hetki sairaalassa, ja varmaan monet katsojat kokevat sen jopa hyppäävän silmille muusta elokuvasta. Minusta kohtaus menee kauneudessaan ja pysähdyttävyydessään suoraan suomalaiseen elokuvahistoriaan. Kohtaus on emotionaalisesti niin latautunut, että tuntuu siltä kuin olisi todistamassa jotain liian intiimiä ja koskettavaa. Tekee mieli kääntää katse pois valkokankaasta. Viimein hiljaisuus laskeutuu, ja tuntuu kestävän loputtomiin. Valkoinen ruusu sängyllä, viimeinen suudelma… minimalismia liiankin koskettavana.

Suomalaisen arkielämän vivahteiden ymmärtäjänä Jarmo Lampela astuu Mikko Niskasen ja Matti Ijäksen viitoittamalle kunniakkaalle tielle. Joki on kansallisesti merkittävä elokuva. Niin, miksi käsite "kansallisesti merkittävä" liitetään vain historiallisiin spektaakkeleihin, pyntättyihin suurmieselokuviin tai menneen elämänmuodon kaukokaipuuseen? Joki on elokuva pienistä ihmisistä ja suurista tunteista Nyky-Suomessa. Se on elokuva, joka antaa toivoa mutta joka ei valehtele. Jos se ei ole kansallisesti merkittävää, niin mikä sitten?