Eila valkokangas

Eila on Jarmo Lampelan (Sairaan kaunis maailma, Joki) elokuva Sari Mällisen esittämästä siivoojasta, joka haastaa valtion oikeuteen laittomasta irtisanomisesta. Vaikka elokuvan perusasetelmasta pitäisi puhua kollektiivissa - siivoojista, jotka nousevat vastarintaan kasvotonta virkakoneistoa vastaan - sen keskiössä on selvästi yhden naisen tarina. Eila ei itse asiassa olekaan missään nimessä "vain" yhteiskunnallista tasoa käsittelevä elokuva, vaan sosiaalisen todellisuuden kuvaus toimii vastinparina henkilökohtaisen tason kerronnalle.

Eilan poika, Mika (Hannes Suominen), pääsee vankilasta ja muuttaa Eilan luo vallaten pienen kaksion makuuhuoneen. Eilan kämpillä hengaileva muusikko-miesystävä, Timo (Ilkka Koivula), hermostuu uudesta, äänekkäästä tulokkaasta. Kun Mikan ympärille ilmestyy vielä tyttöystävä Jonna (Elina Hietala), alkaa tila kerrostalokaksiossa todellakin loppua kesken. Mikalla tuntuu olevan kaksi keinoa reagoida tilanteisiin: henkinen tai fyysinen väkivalta. Eila yrittää korvata pojalle sitä, ettei osannut olla äiti tämän ollessa pieni marttyyrimäisesti nielemällä pahimmatkin vittuilut ja loukkaukset. Timpe yrittää aikansa luovia Eilan ja Mikan välissä, muttei jaksa kauaa panostaa. Miehet kittaavat olutta ja Eila kantaa vastuuta sekä kotona että työpaikalla.

Mikan ilmestyminen on raju juttu, mutta Eilan maailma romahtaa vasta, kun hänet irtisanotaan työstään Rakennushallituksen palveluksesta. Eila on tähän mennessä ollut kiltti ja mukautuva alainen, joka on ryhtynyt rikkuriksikin muiden siivoojien mennessä lakkoon. Yhtäkkiä hänet pudotetaan tyhjän päälle. Eilan vaihtoehdoiksi jäävät alistuminen julmaan kohtaloon tai sitten rettelöitsijäksi ryhtyminen. Irtisanomisen kuvaus on toteutettu elokuvassa ihmistasolla ja mieleenpainuvasti. Eila on ollut ylilojaali työnantajilleen vastineeksi siitä, että siivoojien esimies Mari Lainio (Johanna Kerttula) on luvannut järjestää Mikalle töitä. Mitäpä ei äiti tekisi lapsensa eteen? Antaisi työpaikkansakin?

Elokuvan taustatarina tapahtuu Suomi-nimisessä valtiossa syksyllä 1994. Valtio päättää hankkiutua eroon palkkalistoillaan olevista siivoojista - kaikkiaan 1 100 ihmisestä - ja tässä tarkoituksessa perustetaan yhtiö nimeltä Sofia. Vanhat työntekijät irtisanotaan sillä perusteella, että huolto- ja siivoustoiminta loppuu valtion tiloissa. Heitä ei siis enää tarvita. Kuitenkin Sofiaan palkataan nuoria, kokemattomampia ihmisiä hoitamaan samat hommat kuin aikaisemminkin, nyt vain palkka ja työehdot ovat toiset.

Sofian syntytarina on toisinto oikean elämän tapahtumista ja Engel-yhtiön perustamisesta. Valtion sataprosenttisesti omistama yhtiö rusautti siivoojille irtisanomisilmoitukset pari päivää ennen joulua. Miltä irtisanotuista tuntui saada hyvänjoulun toivotusten seassa iso, ruskea kirjekuori? Vaikuttikohan se näiden ihmisten joulutunnelmaan? Ja kenen tästä pitäisi välittää? Jarmo Lampela osoittaa, että näin epä-mediaseksikkäästä aiheestakin voi tehdä upean elokuvan.

Sofian - siis Engelin - perustamisen aikoihin kukaan ei osannut kuvitellakaan, että matalapalkkaiset, työssään näkymättömyyteen velvoitetut siivoojat voisivat haastaa Suomen valtion oikeuteen. Vaikka elokuvan idea juontaa juurensa juuri tästä oikeudenkäynnistä, se on itse asiassa kerronnassa hyvin vähäpätöisessä roolissa. Ja hyvä niin; elokuva toimii nimenomaan Eilan hahmon ja hänen elämäntilanteidensa muuttumisen ympärillä. Eila onkin oikeastaan kertomus itsetunnon ja oman paikan löytymisestä yhtä lailla kuin historiallisesta oikeudenkäynnistä. Kaavana ei kuitenkaan ole yksioikoinen "vaikeuksien kautta voittoon", vaan pikemminkin "miten löytää itsestään voimavaroja ylitsepääsemättömiltä vaikuttavien ongelmien ratkaisemiseen". Monikerroksisen tarinan kertomisessa Eila välttää kaikki imelyyden, paisuttelun ja ylitunteellisuuden karikot. Se on yksinkertaisesti pirun hyvä elokuva, joka vaikuttaa katsojaansa salavihkaa ja suurelta osin vasta jälkeenpäin.