Marsupilami valkokangas

Huba! Marsupilami, tuo keltaisen täplikäs ja pitkähäntäinen outo otus eteläamerikkalaisista viidakoista on André Franquinin luomus. Otus teki ensiesiintymisensä vuonna 1952 belgialaisessa Piko ja Fantasio -sarjakuvassa. Aluksi Marsupilami oli sivuroolissa, mutta otti nopeasti oman tilansa ja suosionsa. Marsupilami on jo pitkään ollut täysi franchise oheistuotteineen, useine animaatiosarjoineen ja peleineen. Onpa otuksen mukaan nimetty jopa asteroidi.

Tuorein näytelty Marsupilami-elokuva on järjestyksessään toinen ja on löyhä jatko-osa vuoden 2012 ranskalaiselokuvalle Sur la piste du Marsupilami. Kyseistä teosta ei Suomessa nähty, lähimpänä elokuva kävi Ruotsissa nimellä Här kommer Marsupilami. Samoja näyttelijöitä ei juuri ole, eikä elokuvien juonilla tietojen mukaan ole sen kummemmin yhteistä. Kahta elokuvaa yhdistää lähinnä näyttelijä Jamel Debbouze, joka esitti alkuperäisessä elokuvassa samaa hahmoa kuin uudessakin eli erikoista eräopasta Pablito Camaronia, joka yrittää suojella harvinaista eläintä länsimaisilta riistäjiltä.

Marsupilamin muna anastetaan viidakosta Pabliton yrityksistä huolimatta, ja kiero ranskalainen eläintarhanomistaja (Jean Reno) pakottaa pahasti möhlineen työntekijänsä Davidin (Philippe Lacheau) salakuljettamaan munan risteilyaluksella Etelä-Amerikasta Ranskaan. Samalla David yrittää paikkailla välejään eronneeseen vaimoonsa ja kuusivuotiaaseen poikaansa.

Lacheau on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut Marsupilamin samalla kun näyttelee pääroolia. Onko rooleja ollut liian monta vai ”mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu? Onko niin, ettei niittää voi sieltä, mihin koskaan ei kylvetty?” (Martti Servo & Napander)

Marsupilami on aikuiskatsojan silmin umpikelvotonta moskaa, yhtä väkivaltaisen kohelluksen riemuvoittoa ja liki psykopaattisten mieslapsien temmellystä, johon yhdistyvät koko perheen elokuvaksi oudon rivot pikkutuhmat väreilyt. Huumoria isketään Viagran aiheuttamasta jäykistymisestä ja kermana kakun päälle villakoira pureutuu vanhemman rouvan jalkoväliin ja repäisee karvoituksen irti. Elokuvassa olevat lapset saavat katsella kilttiin pukeutuneen skottimiehen alapäätä hidastuksessa ja päähenkilöiden poskille lävähtää persposki suoraan vessanpytyltä.

Vessahuumori uppoaa mukana olleeseen nuorempaan kriitikkoon, mutta jäykistelyt ja alapäätouhut menevät sentään onneksi täysin ohi. Mukana on muutakin hassua komiikkaa kuten lapsikaappauksia, rattijuopon ajamista metron portaisiin pikkulapsi kyydissä, klassista miesten haaroväliin potkimista sekä satulaa vailla olevan polkupyörän istuimen työntymistä brutaalisti anukseen. Kaikkea, mitä koko perhe voi yhteiseltä elokuvaelämykseltä toivoa.

Ajoittaiset yritykset vähänkin merkittäviin teemoihin kuten siihen, miten pieni lapsi kokee vanhempiensa eron ja miten lapset toivovat vanhempiensa palaavan kuin ihmeen kaupalla yhteen vesitetään viimeistään, kun Julien Arrutin esittämä imbesilli työkaveri sinkauttaa vauvan piraija-altaaseen, työntää sähköjohdon uima-altaaseen ja käristää ystävänsä tai muuten tunaroi myötähäpeällisellä tavalla. Totta kai se ihmekin tapahtuu ja perhe yhdistyy heti, kun Davidista kuoriutuu sankari. Siinäpä selittämistä avioerolapsille, joiden perheet eivät tosielämässä yhdisty vaikka mitä tapahtuisi.

Marsupilami olisi yhden tähden elokuva lukuun ottamatta kahta seikkaa. Ensinnäkin itse marsupilamivauva Bibi on cgi-luomukseksi tavattoman söpö, suurisilmäinen ja veikeä vekkuli. Kohtaukset Bibin ja pikkupojan kanssa ovat elokuvan parasta antia, kun aikuisnäyttelijät ymmärretään pitää hetken poissa. Samahan se on useasti suomalaistenkin lastenelokuvien kohdalla, joissa hassunhauskat aikuisnäyttelijät tv:n sketsiohjelmista vievät lapsinäyttelijöiltä hapen ja ruutuajan.

Toiseksi mainittu nuorempi kriitikko nautti ja viihtyi vauhdikkaissa kohtauksissa ja ymmärsi vanhempaa kriitikkoa paremmin elokuvan absurdit slapstick-tasot ja ylikorostetun mäiskeen, jonka kuvakieli oli suoraan sarjakuvista ja animaatioista. Oikeilla näyttelijöillä vain tulee moisista mieleen huumorin sijasta lähinnä kuolema ja pysyvät ruumiinvammat.

Vanha ja tätä lajia riittävästi nähnyt katsoja ei enää jaksa, mutta ei tarvitsekaan. Marsupilami on tarkoitettu perheen pienimmille päiväkoti- ja eskari-ikäisille. Koska kohderyhmä kerran sai elokuvasta irti riittävästi viihdearvoja ja keskittyi teokseen yli puolitoista tuntia, niin kaksinkertaistukoon huumorintajuttoman aikuiskriitikon tähtimäärä lapsen iloisen naurun myötä kahteen.