Joki valkokangas

Nuori nainen kävelee jokeen pienen poikansa kanssa. Hukuttautumalla hän yrittää paeta karua todellisuutta, rahapulaa. Ohikulkijat tulevat apuun ja saavat naisen pelastettua. Tämän tositapahtuman ympärille käsikirjoittaja ja ohjaaja Jarmo Lampela (1964) lähti rakentamaan elokuvansa haarautuvaa ja limittäytyvää kokonaisuutta.

Joki kertoo pikkukaupungin kesäisestä aamupäivästä. Kuudessa tarinassa ihmiset kohtaavat kuoleman, rakkauden, eron ja anteeksiannon. Jotkut kokevat elämässään täyskäännöksen, toiset pieniä, arkisia tapahtumia. Kunkin tarinan henkilön elämään tulee kuitenkin muutos. Samalla tavalla ei voi jatkaa.

Varsinaisia päähenkilöitä elokuvassa ei ole, mutta kunkin tarinan keskiössä on muiden yli kohoava hahmo, jolle kamera antaa tilaa. Merkittävimmiksi näistä nousevat kaksi naista, nuori ja vanha, epätoivoinen ja seestynyt. He ovat kumpikin eri syistä saapuneet elämänsä ääritilaan, kuoleman valinnan eteen. Heidän ilmeitään tarkkaillaan herkeämättä.

Sanna Hietalan näyttelemän yksinhuoltaja-Annin kohdalla muutoksen hetki koetaan kipeimpänä. Öykkäri-miehensä hyljeksimänä ja liian suuren vastuun lannistamana hän istahtaa puun juurelle tekemään ratkaisunsa. Mielenkuohu tarttuu katsojaankin. Hietala tekee roolinsa eleettömällä ja vaiteliaalla painokkuudella.

Vanha aviopari Milja ja Henri (Elina Hoffrèn ja Veikko Mylly) jättävät jäähyväisiä sairaalassa. Henri on sairaudesta heikko, letkujen armoilla, hän tahtoo lähteä arvokkaasti. Milja kunnioittaa miehensä tahtoa loppuun asti. Elina Hoffrènin olemuksessa on harvinaista suurten näyttämöjen karismaa. Käsien haparoivat liikkeet, kurttuinen iho ja värisevä ääni ilmaisevat herkkää vahvuutta. Hänen kasvojensa ilme on täynnä elämää ymmärtävää viisautta.

Lampela on valinnut varsin tehokkaan keinon välttää pateettisuutta. Hän näyttää, mitä ruumiille kuoleman jälkeen sairaalassa tapahtuu, kun se on tullut käyttökelvottomaksi ja vuodepaikka tarvitaan seuraavalle. Kohtauksen äänettömyys ja levollisuus ovat kuitenkin merkillisellä tavalla lohdullisia, eikä groteskia vaikutelmaa synny.

Elokuva kertoo tahoillaan myös kolmiodraaman sekä isän ja kulkuripojan kohtaamisen. Nykyään niin trendikäs homosuhdekin on kiedottu kuvioihin, mutta siinäkin Lampela kiertää tavanomaisen lähestymistavan ja näyttää nuoren, seksuaaliseen suuntaukseensa heränneen pojan rohkeuden ponnistuksen vilpittömänä ja luontevana. Suurten tarinoiden ympärille on taidokkaasti siroteltu vaatimattomampia tapahtumia, jotka kuitenkin kokijoiden elämässä ovat jonkinlaisia tienviittoja. Kaikki tahtoo rakastaa, laulaa Hector lopussa. Joen pääteema onkin rakkaus - varioituna, sen moninaisissa ilmenemismuodoissaan kerrottuna.

Joki on täynnä iloa ja surua. Sen kuvat ovat avaria ja valoisia, kuvaus- ja leikkausjäljen taitavuutta on mukava katsella. Elokuva ei edes sorru tyypilliseen suomalaiseen tapaan kömpelön osoittelevaan symboliikkaan. Täysverisestä realistisuudestaan huolimatta Joki onkin varsin epäsuomalainen elokuva. Tarinat, jotka se kertoo, katkeavat huippuhetkeensä. Se mitä tapahtuu käännekohdan jälkeen jää arvailujen varaan. Katsojan mieli on vapaa vaeltamaan mahdollisuuksien kaleidoskoopissa.