Back to Black valkokangas

Vain 27-vuotiaana kuolleen brittiläisen muusikon ja laulaja-lauluntekijän Amy Winehousen elämästä on nyt nähtävissä klassikkoalbumin mukaan nimetty Back to Black -elokuva, jonka pääroolissa nähdään Marisa Abela. Jo aikaisemmin muusikosta eli John Lennonista kertovan elokuvan Nowhere Boy (2009) ohjanneen Sam Taylor-Johnsonin uusin ohjaus on herättänyt paljon ennakkoluuloja ja närää monissa heistäkin, jotka ovat nähneet leffasta vain trailerin – jos edes sitä.

Mutta on elokuva närkästyttänyt myös heitä, jotka ovat sen jo esimerkiksi lehdistönäytöksissä katsoneet. Ärsyyntyminen on siis perustunut yhtäältä katselukokemukseen, toisaalta ennakkoasenteisiin. Minun ja eittämättä myös monen muun kohdalla penseään suhtautumiseen vaikutti olennaisesti taidokkaista teoksistaan muutenkin tunnetun Asif Kapadian jo vuonna 2015 ohjaama erinomainen Amy-dokumenttielokuva, joka tyhjensi pajatson kerralla niin perusteellisesti, että toisen elämäkertaelokuvan ohjaaminen tuntui ajatuksena äkkiseltään erikoiselta.

Back to Black turhauttaa osittain, mutta se voisi olla myös paljon katastrofaalisempi elokuva. Kaltaiselleni pop- ja rock-tähtien suorastaan lapsenomaiseen fanitukseen taipuvaiselle intoilijalle ja Winehousen musiikin suurelle ystävälle elokuva kertoo ainakin sen olennaisen, että maailma menetti suuren lahjakkuuden ja suuren persoonan aivan liian varhain.

Back to Black on elokuvana sikäli totuudellinen, ettei se esitä räikeitä valheita. Elokuvan petollisuus on kuitenkin näkökulman suppeudessa, eli siinä mitä se jättää kertomatta. Esimerkiksi Winehousen isä Mitch Winehouse (Eddie Marsan) ja poikaystävä Blake Fielder-Civil (Jack O´Connell) kuvataan varsin suotuisassa valossa, vaikka todellisuudessa nuo henkilöt olivat Amyn elämässä kohtalaisen opportunistisia ja epäluotettavia nilkkejä. Totuuden ei voi väittää olevan heidänkään kohdalla mustavalkoinen, mutta kauniisti ilmaistuna Taylor-Johnsonin ohjauksessa henkilöistä puuttuvat olennaiset vivahteet.

On elokuva muutenkin siloteltu. Amy Winehousen elämä ja persoona kuvataan ylipäätään melko romanttisessa valossa, eikä rujoimpia pohjamutia ruodita lainkaan niin perusteellisesti kuin dokumenttielokuvassa. Tästä herää aiheellinen kysymys: entä sitten? Ehkei tällaisen elokuvan kuulukaan olla kyyninen. On aivan perusteltua ja oikeutettua korostaa juuri niitä puolia, jotka ehkä mieluiten halutaan muistaa, eli upean musiikin ohella Winehousen riemukas ja työväenluokkainen räävittömyys ja sisäisestä rikkinäisyydestä huolimatta halu ja pyrkimys voida paremmin päihderiippuvuuden ja muiden ongelmien keskellä.

Toisaalta nuo puolet eivät jääneet lainkaan pimentoon Kapadian elokuvassa, joka näytti Winehousen käänteet ja persoonan juuri niin kokonaisvaltaisessa ja eheässä – tai tässä tapauksessa juuri rikkinäisessä – valossa kuin on syytäkin. Dokumenttielokuvassa Winehousen elämä ja persoona näyttäytyvät kokonaisvaltaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan omalaatuisemmassa valossa, kuin tässä näennäisfiktiivisessä elokuvassa, jossa dramatisoinnin ja liioittelun keinot olisivat kuitenkin sisäänrakennetusti sallitumpia. Monesti todellisuutta ei voi liioitella silloin, kun se liioittelee itse itsensä.

Hampaattominta Back to Blackiin kohdistunut kritiikki on silloin, kun se kohdistuu Marisa Abelan laulusuorituksiin, ne kun eivät ole tyylillisesti, tulkinnallisesti ja teknisesti täydellisesti Amy Winehousen esitystavan mukaisia. Mikäli kuka tahansa kykenisi silkalla näyttelijän ammattitaidolla toteuttamaan eksaktin kopion muusikon ilmaisusta, musiikin jäljittelemättömyys muuttuisi jokseenkin kyseenalaiseksi.

Elämäkertaelokuvan mahdottomana tehtävänä ei ole tehdä täydellistä imitaatiota todellisista tapahtumista, vaan kertoa tarina jostakin kiinnostavasta näkökulmasta. Siinä Back to Black onnistuu kohtalaisesti. Silti tämänkin elämäkertaelokuvan nähtyään herää jälleen epäilys muusikoista kertovien elämäkertaelokuvien tarpeellisuudesta ylipäätään.