Men valkokangas

Brittiläinen käsikirjoittaja-ohjaaja Alex Garland sukeltaa uusimmassa elokuvassaan syvälle sekä brittiläisen folk horrorin traditioihin että miehisyyteen liitettyihin negatiivisiin stereotypioihin. Osalla stereotypioista on ikävä pohjansa todellisuudessa. Osassa on kyse siitä, miten asiat saatetaan kokea tunnetasolla, pitivät oletukset paikkansa tai eivät. Pelon maantiede on tunteena todellinen, aina ei niinkään faktana. Jälkimmäisestä ei ole väliä, sillä laadukkaissa kauhuelokuvissa on kyse kauhun tunteesta eikä niinkään sen aiheuttajasta.

Psykologisen kauhuelokuvan tarvitsema toiseuden pelko on suoraan elokuvan otsikossa Men, miehet. Tuoreelle leskelle Harper Marlowelle (Jessie Buckley) toiseus on vakavan järkytyksen takia ulkoistettu miehiin. Vai onko se sittenkin sisäistetty häneen itseensä?

Harperilla on takanaan syvästi häiritsevä avioliitto, jossa toinen osapuoli on aiheuttanut vakavat traumat kohtuuttomilla tunteenpurkauksilla, manipuloinnilla, kontrolloinnilla, henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Aviomies uhkaili myös itsemurhalla ja lopulta putosi parvekkeelta kuolemaansa.

Harper lähtee toipumislomalle englantilaiseen maalaiskylään, jossa kaikki kylän miehet vuokraisännästä pastoriin näyttävät jollain tavalla samalta. Syvätraumatisoituneen lesken silmissä kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat näyttävät heijastavan vain ja ainoastaan negatiiviseksi miellettyjä stereotypioita. Jokaisen miehen käytöksessä on jotain äkkiväärää tavalla tai toisella. Jokainen mies lukuun ottamatta Harperin kuollutta aviomiestä on myös Rory Kinnear.

Kinnear esittää muun muassa ystävällisen oloista mutta tungettelevaa vuokraisäntää, syyllistävää ja seksuaalisesti ahdistelevaa pastoria, häiriintynyttä teiniä ja vähättelevää poliisimiestä. Erityisen vaativa rooli Kinnearille on Garlandin näkemyksenä muinaispakanallisesta Vihreästä Miehestä, joka heijastaa metsänjumaluuksia ja uudelleensyntymän symboliikkaa. Mulkkusillaan heiluva alaston ukkeli ei liene Suomen juhannusyössäkään mitenkään toivottava näky, eikä se ole sitä myös englantilaisella maaseudulla.

Lajityypin henkeä noudattaen Garlandin teoksessa riittää syvänvihreää metsää, rapistuneita kirkkoja ja sammaleisia kylärakennuksia. Painostavasti vieraannuttava ja hitaasti tunnelatautuva kerronta saa vahvaa audiovisuaalista tukea. Alun lähes pysähtyneet otokset sateisista, usvaisista metsistä ja pimeistä kävelytunneleista ovat ansiokasta työtä pääkuvaaja Rob Hardylta.

Äänimaailma myötäelää tunnetiloja sekä vahvistaa niitä kekseliäästi. Ihmisäänistä, kuten Harperin äänen kaiusta, on luotu tunnelmallisia sävelkulkuja. Vastaavasti dialogin suhteen teos malttaa olla hiljaa. Menissä on yli vartin mittainen kohta, jossa ei ole käytännössä puhetta ollenkaan. Suomalainen on hiljaisempiin hetkiin tottunut, small talk -kulttuureille ajatus voi olla paljon kauhistuttavampi.

Erinomainen pääroolisuoritus korostaa hahmonsa henkistä vereslihaisuutta. Jessie Buckley on Harperina aidosti läsnä käytännössä koko elokuvan ajan. Tunnetasolla hyvin vaativa rooli on häneltä nappisuoritus.

Yhtä väkevä mutta tyystin eri tavalla on Rory Kinnearin multiroolisuoritus. Siinä missä Buckleyn Harper on elokuvan kiinnekohta, Kinnear on Menin symbolinen heijastus, joka on jatkuvasti erilainen sekä ulkonäöltään että olemukseltaan. Elokuvateknisellä tasolla voi miettiä, miten vaativaa on ollut toteuttaa pubikohtausta, jossa jokainen muu henkilö Buckleytä lukuun ottamatta on Kinnear.

Elokuvan loppuvaiheessa tapahtuu äkillinen LSD-käännös, jossa maagisesta realismista hylätään realismi tyystin ja vauhti kiihtyy sitä mukaa, mitä enemmän efektimiehet saavat töitä. Ennen kuin päästään katharsiksen tuovaan loppuun, seuraa venytetty ja houreinen kuurupiilo maalaistalossa. Saman temaattisen symbolismin toistaminen monta kertaa uudestaan ei tunnu erityisen perustellulta vaan lähinnä asian alleviivaamiselta katsojalle.

Ahdistava vertauskuvallinen taidekauhu on vaikea lajityyppi, josta tulee helposti itsensä parodiaa. Garland välttää sudenkuopat lopun epätasaista rytmitystä ja toisteisia valintoja lukuun ottamatta. Ohjaaja ei väännä rautalangasta sukupuolittuneita tulkintoja edes silloin, kun hän nimenomaisesti näyttäisi pintatasolla niin tekevän. Pitkään kypsytelty teos on ongelmakohdistaan huolimatta omintakeinen lisä Garlandin kiinnostavaan filmografiaan.