Hävitys kotikatsomo

Alex Garlandin toisen ohjaustyön päätyminen muun muassa Euroopassa suoraan Netflixin levittämäksi on mielenkiintoinen juonenkäänne sinänsä, sillä Hävitys oli alunperin nimenomaan suurelle kankaalle tehty. Siksi elokuva edustaakin eri kaliiperia kuin aiemmat suoratoistofirman ensi-illat.

Heti alkuun todettakoon, etten ole lukenut alkuperäisteosta eli Jeff VanderMeerin kirjaa, mutta elokuvaversion jälkeen se on pakkolukua. Totean myös sen, että juonesta kerron perinteistäkin vähemmän, sillä Hävityksestä ei kannata oikeastaan tietää juuri yhtään mitään ennen katsomista. Ja jos siihen tykästyy, sen takuuvarmasti katsoo uudelleenkin.

Alkuasetelma on se, että ulkoavaruudesta on tipahtanut Yhdysvaltain syrjäseudulle jokin, joka on alkanut muodostaa omanlaistaan, ihmeellistä, edetessään kaiken nielevää elonkehää sen koko ajan hiljalleen laajentuessa kuin valtava hyökyaalto, luonnonvoima. Ilmiötä kutsutaan hohteeksi, jonne lähetetyt tutkimusryhmät ovat myös sinne jääneet. Nyt tieteilijöiden ja tutkijoiden muodostama naisryhmä yrittää matkata hohteen ytimeen.

Hävityksestä tulee hetimiten mieleen esimerkiksi Kubrickin ja Tarkovskyn aikaansaannokset. Kuin myös parin vuoden takainen Arrival (2016). Voimakkaimmin omassa katselukokemuksessani kuitenkin kolkutti John Carpenterin The Thing (1982). Pinnalta se, että The Thing oli miesryhmän kuvaus, kun taas Hävitys on naisryhmän. Mutta tuon analysointi ei minua kiinnosta, sillä kyse on isommasta, käsittämättömämmästä, sillä kummatkin elokuvat heittävät silmille mielettömän dna:n, geenien ja solujen sekametelisopan, jossa korruptiot, kopiot, uudet tulkinnat ja sovellukset elämästä ovat ihmiselle niin silkkaa painajaista kuin kaunistakin. Sekä The Thing että Hävitys kertovat mahdollisesta toisesta luonnosta, joka on kuin etäinen kajaste, heijastus jostain tuntemastamme, mutta ei kuitenkaan ollen tyystin tieteellisen käsityskykymme ulkopuolella.

Kummassakin elokuvassa toinen luonto on sukupuoleton, solutasolle yltävä selviytymismekanismi, jossa pieninkin yksikkö on itsenäinen mutta kokonaisuuden toimiessa yhtenäisesti ainoana päämääränään elämä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, eikös vaan. Elämälle eivät aika, paikka ja sijainti merkitse mitään, eivätkä elämänmuodot, vain elämä merkitsee. Hävityksessä aika ja sijainti epämääräistyvätkin heti alkuun ja huomio kiinnittyy toisen luonnon pikkutarkkoihin ja poikkeaviin yksityiskohtiin, joiden hahmottaminen vie aluksi huomion suuremmasta, kokonaisvaltaisesta muutoksesta.

Hävityksessä todellisuus todellakin murtuu, mutta tapahtuuko se tieteellisesti uskottavalla tavalla. Minun pakko vastata, että en tiedä – repliikki, joka muuten toistuu elokuvassa useasti. "En tiedä." Itse asiassa joudun vastaamaan samoin moneen nykyhetken ilmiöön. Etenkin siksi Hävitys on ahdistava kokemus. Logiikan ja järjen sijaan on vain kammottavia aukkoja. Kuin biologiassaan paikoillaan polkeva ihminen ihmeellisen teknologian edessä. Toisessa päässä otamme valtavia harppauksia ja toisessa päässä, jossa edelleen joudumme hengittämään, juomaan, syömään, lisääntymään, kusemaan ja paskomaan, olemme jumissa omassa mutaatiossamme.

Ymmärrän myös niitä, joille Hävitys on huonolla tavalla hämmentävä ja turhauttavan hallusinatorinen kokemus. Vastauksia ei anneta, mutta ei oikein mitään kysytäkään. Kun hohteestakin kysytään mitä se haluaa, todetaan perään, ettei se taida edes mitään haluta. Se vaan on.

Garland tarjoaa ratkaisuja, joista voi olla monen monta mieltä, kun hohteen ytimeen päästään. Itse koin hiukka väsyneeksi anaalikeskeisyyden, sillä ytimeen könytään aika lailla kirjaimellisesti peräaukon kautta. Toisaalta peräaukkohan on juuri se, joka meitä kaikki ihmisiä yhdistää. Ilman sitä käy todella huonosti. Ajatus on itse asiassa kaunis. Ja onhan elämäkin perseestä siinä mielessä, että maailmankaikkeus on nykytietämän mukaan pääosin elämälle erittäin vihamielinen. Siksi ei toinen luonto eikä tämän meidän tuntemamme luonto ketään rakasta ylläpitäessään elämää. Onhan se elämä joskus olemuksiltaan kaunis mutta syvimmältä luonteeltaan painajaismainen.

Sukellus hohteen ytimeen löytyy majakan eli tornin sisältä, mikä on suora vihje jo sinänsä. Helposti katsomme ylös, kun ehkä pitäisikin katsoa alas. Toisen luonnon ei tarvitse edes tulla ulkoavaruudesta, vaan oman planeettamme syvyyksistä ja se voi olla jotain, mitä emme käsitä.