Lippalakki ristiretkellä
Kulttuuripiireissä tällä ei juurikaan saa ystäviä, mutta eräs epämiellyttävä totuus on pakko kirjoittaa auki: kapitalismi on hyvä juttu. Toistaiseksi talousjärjestelmä on repinyt satoja miljoonia köyhyydestä keskiluokkaan, pelto-orjuudesta siistiin sisätyöhön, ruokkinut nälkäisiä, rahoittanut taidetta ja tiedettä, luonut pohjaa sivistykselle ja hyvinvoinnille sekä tarjonnut kansalle teknologiaa, lääkkeitä, Googlea ja Coca-Colaa.
Valitettavasti kolikon kääntöpuolella hallitsematon kapitalismi on mahdollistanut räkeitä ylilyöntejä, kuplia ja pörssiromahduksia, ympäristöongelmia, eriarvoisuutta sekä Enronin ja herra Madoffin tapaisia häikäilemättömiä huijauksia.
Oivallisen trailerin perusteella amerikkalaisen populaaridokumentaristin Michael Mooren uusin elokuva Capitalism: A Love Story kävisi erityisesti viimevuotisen finanssikriisin kimppuun. Kansantajuisesti, vieläpä.
Ei pidä paikkaansa. Kärjekkään kritiikin sijaan Moore esittää tyylilleen uskollisena haastattelujen ja asiaan löyhästi liittyvien arkistonauhojen sekasotkun, jossa ainoana teemantapaisena on väittämä, ettei kapitalismi olekaan hyvä juttu. Kapitalismia ei missään vaiheessa määritellä tai analysoida – eli käsitellä kriittisesti. Päinvastoin, Mooren elokuvassa kaikkea, mikä on vähänkin pielessä, kutsutaan yksiselitteisesti kapitalismiksi.
Capitalism on alusta loppuun halpaa populismia. Ilmeisesti Moore yrittää rakentaa tarinaa siitä, kuinka suuryhtiöt ovat kaapanneet ja orjuuttaneet Yhdysvallat. Tähän elokuvan otsikkokin viittaa. Amerikka on rakastanut kapitalismia, mutta nyt on aika pistää bänks.
Elokuva ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan. Ja miksipä onnistusi, sillä elokuvan edellisellä kohtauksella ei ole juurikaan tekemistä seuraavan kanssa eikä elokuvan keskiössä suinkaan ole Mooren mainostama pieni ihminen, vaan Moore itse. Capitalismin harrastama viime vuosisadan alkupuolen parempien, reilujen aikojen nostalgisointi on myös falskia. Harva liberaali katsoja haluaisi oikeasti elää 1950-luvun arvomaailmassa.
Häiritsevintä Capitalismissa on se, että Mooren tarkoitus pyhittää aina keinot. Pienet faktavääristelyt sekä tökeröt vitsit ja leikkaukset vielä menisivät, mutta kun Mooren ”olenpa oikeassa” -mentaliteetti yhdistetään toinen toistaan kiusallisempiin kohtauksiin. Oman isän raahaaminen katsomaan tyhjää tehdastonttia vielä menettelee, mutta kun Moore tukee yksinkertaistuksiaan itkevillä lapsiperheillä, ylittyy vastenmielisyyden raja komeasti. Erehtyypä Moore eräässä kohtauksessa jopa kannattamaan imperialismia.
Vasta aivan Capitalismin lopussa päästään itse finanssikriisin kimppuun. Sen sijaan, että kriisiä edes jotenkin eriteltäisiin, keskitytään elokuvassa vain pinnallisesti Yhdysvaltain pankeille tarjottuun pelastuspakettiin. Lippalakkipäinen ohjaaja nähdään heilumassa rahoituslaitosten edustalla vaatimassa veronmaksajien rahoja takaisin.
Tällaiset stuntit naurattavat ketä naurattavat, mutta kun Moore vielä kehittelee pelastuspaketista salaliittoa, jossa pankkiirit yhdessä republikaanikaveriensa kanssa kaappasivat valtion varat, ollaan Fahrenheit 9/11:n tavoin syvällä huuhaasuossa. Taloussivistystä ei ole tarjolla ja onpa joitain vainoharhahuuruisia pelastuspaketin republikaanikritiikkejä pistetty suoraan demokraattien suuhun.
Mooren elokuva edustaa sellaista mustavalkoista vastakkainasettelua, jolle ei soisi nykydiskurssissa löytyvän tilaa. Vasemmistolaisina esiintyvät Mooren kaltaiset satusedät tekevät eniten hallaa vasemmistolle itselleen. Moore tuntuu jopa lietsovan avointa luokkasotaa ja väkivaltaista vallankumousta, vaikka on aiemmin (mm. Bowling for Columbine) puhunut väkivaltaa vastaa. Presidentti Obama on elokuvassa tietysti rauhoitettu paremman tulevaisuuden symboliksi, vaikka Obama monen muun demokraatin tavoin kannatti parjattua pelastuspakettia.
Kapitalismikritiikeille on tunnusomaista, etteivät ne esitä kapitalismille vaihtoehtoja. Moorelta tällainen ihme kyllä löytyy. Vaihtoehtoa mies kutsuu demokratiaksi. Kapitalismin tavoin ei tätäkään määritellä, mutta Japania ja Saksaa ohjaaja tarjoilee esikuviksi. Saksan sosiaalinen markkinatalous sekä Japanin zaibatsu-kapitalismi eroavat – usein edukseen – angloamerikkalaisesta laissez-fairesta, mutta muuten maiden väliset yhtäläisyydet ovat suurempia kuin erot. Moorea olisi syytä muistuttaa siitä, ettei maailmassa ole ainoatakaan demokraattista valtiota, joka ei olisi myös kapitalistinen.
Parhaiten Capitalismista jäävät mieleen ne pienet yhteiskunnalliset epäkohdat, joille jaksetaan uhrata se toinenkin kohtaus. Yritysten työntekijöilleen ottamat henkivakuutukset, joissa yritys on edunsaaja, sekä matkustajalentäjien surkeat palkat ovat asioita, joihin joku oikea yhteiskunnallinen elokuvantekijä voisi pureutua niin, että Mooren meuhkaamisen sijaan katsoja perehdytettäisiin taustoihin ja oikeisiin ihmisiin.
Vaan kyllä Capitalism propagandasta käy, vaikka propagoitava asia jääkin hämäräksi. Mooren fanit varmasti rakastavat miehen gonzosekoilua, mukaintellektuellit ilahtuvat voidessaan egotrippailla pari tuntia ja elokuvajuhlajuryt saavat pönkittää älyllistä epärehellisyyttään koristellessaan leffaa palkinnoilla. Dokumenttina Capitalism on kuitenkin pelkkä vitsi.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,1 / 8 henkilöä
Seuraava:
The Hurt Locker
Intensiivinen sotakuvaus on ohjaaja Kathryn Bigelow'lta vahva paluu.
Edellinen: Konsertti
Draamaileva hupaelma venäläisen orkesterin matkasta Pariisiin hajoaa omaan sekavuuteensa.
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta