Konsertti valkokangas

Aina joskus tehdään hyväntahtoisia elokuvia, joissa sympaattiset ja vähän friikit hahmot ja yhteisön voimat yhdistyvät – ja jotain sentimentaalisen hauskaa tapahtuu, yleisen hyvän vuoksi. Lopputulos ei välttämättä ole kovin kaunis, kun päällimmäiseksi jää tunne tekoyrittämisestä ja mielistelevästä yleisön tunteisiin vetoamisesta. Tällainen oli esimerkiksi Michel Gondryn Be Kind Rewind viime vuodelta, vaikka sillä oli hyvätkin hetkensä.

Konsertti on kymmenen kertaa tyrmistyttävämpi tapaus. Andrei Filipov (Aleksei Guskov) on nykyään siivoojan töitä Bolshoi-teatterissa tekevä entinen huippukapellimestari, jonka orkesterin Brežnev hajotti joskus 1980-luvun alussa. Pienen huijauksen ansiosta ja raudanlujan vaimonsa Irinan (Anna Kamenkova) tuella Andrei järjestää vanhan orkkansa Pariisiin esiintymään. Hän haaveilee haastavan Tšaikovskin esittämisestä. Orkesterin jäsenet huitelevat kuka missäkin hanttihommissa ympäri Moskovaa, ja heidän jäljityksensä onkin isompi homma. Porukka saadaan kuitenkin kasaan ja kaoottinen retki Pariisiin alkaa.

Elokuva on varsinainen sillisalaatti. Siinä on draamakerronnan aineksia, mutta tyylilaji hyppelee sinne tänne, eikä kerronnassa ole johdonmukaisuutta. Solistiksi mukaan saadun huippuviulisti Anna-Marie Jacquet’n (Mélanie Laurent) paljastuva tausta on yritys tuoda tarinaan syvyyttä, mutta kaikenlaiset hilipatihippaa-kohtaukset bollywoodmaisine iloitteluineen vievät siltäkin pohjan. Uskottavuus on tiessään, kun orkesteri liikkuu parissa päivässä Pariisiin ja vetäisee konsertin kaiken kommervenkkeilyn jälkeen ilman harjoittelua.

Järjetön huumorin yritys tunkea kaikki mahdolliset kansalliset kliseet vodkanjuonnista venäläiseen mafiaan, juutalaisten kaupankäyntiin ja romanien väärennöstaitoon on puuduttavaa. Venäläistä kiihkeää mentaliteettia nokitetaan yhteen ranskalaisen temperamentin kanssa, jotta saataisiin aikaan huvittavia yhteentörmäyksiä. Ohjaaja Radu Mihaileanulle ei ole suotu tyyli- saatikka ironiantajua. (Itse)ironiaa tällainen stereotypioiden revittely todella kaipaisi. Hengästyttävä ja kaoottinen tahti ja rasittavat ryhmäkohtaukset tuovat välillä absurdisti mieleen Fellinin tai Tatin, kunnes tunnelmassa yhtäkkiä taas siirrytään tavanomaisempaan tarinankuljetukseen.

Elokuva on niin älytön, että se melkein jo naurattaa. Mutta vain sen takia, että se saa miettimään, millaisia piristäviä ohjaaja ja muu työryhmä on tuotantoa tehdessään nauttinut. Myös jatkuva kännyköiden merkitsevä vilauttelu tuntuu olevan vain osa todistelua siitä, että Romania yhtenä tuotantomaana on nykyään länsimainen ja sivistynyt valtio. Venäjää ei ole tuotantomaissa mainittukaan. Onko siis pelkästään tuotantomaiden Ranskan ja Romanian, jossa osa Moskovan kohtauksista on kuvattu, vastuulla tämän venäläisen mentaliteetin liioiteltu ja hillitön esittäminen?

Musiikinrakastajan ei kannata vaivautua Konsertin takia. Tämä ei ole sellainen elokuva. Vaihtelua tämä eurotrash-komedia varmasti amerikkalaiselle massatuotannolle on, mutta ei muuta. Siinä on kamalasti kaikkea, mutta ei mitään.