Fahrenheit 9 11 valkokangas

Joukko irakilaisnaisia kompuroi itkien ja vaatteitaan raastaen ulos raunioituneesta talosta. Kuvamateriaali on surullisen tuttua, mutta taustalla ei soi tavallinen melankolinen, enyamainen crossover-maailmanmusiikki. Empaattisten vokaalisointujen sijaan kuvia säestää Bloodhound Gangin raskasmetalliriffit ja lyriikat: we don’t need no water, let the motherfucker burn; burn, motherfucker, burn. Tämä musiikki, kuten katsoja on hetkeä aikaisemmin oppinut, on amerikkalaisten sotilaiden lempimusiikkia. Myöhemmin samat sotilaat voittavat "sydämiä ja mieliä" puolelleen tekemällä sekasortoisia, yöllisiä kotietsintöjä, kun taas huppupäisistä vangeista, eli "ali baboista", otetaan leirin pihalla matkamuistokuvia. Mitä on oikein tekeillä? Missä vaiheessa vapaus ja demokratia tulevat kuvaan?

Michael Mooren uusi elokuva Fahrenheit 9/11, joka lainaa nimensä Ray Bradburyn romaanista, viittaa kuulemma (lämpö)tilaan, jossa vapaus syttyy tuleen. Kuulostaa hyvältä, mutta mitä se mahtaa tarkoittaa? Moore aloittaa vuoden 2000 presidentinvaalifiaskosta ja syyskuun yhdennestätoista ja tarkastelee niihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja. Presidentin lähes jatkuva lomailu, turvallisuusraporttien jatkuva hyljeksintä, saudiarabialaisten pohattojen kytkennät Bushin sukuun ja amerikkalaisen puolustusteollisuuden jättiläisiin käydään nopeasti mutta iskevästi läpi. Nopealla tahdilla, assosiatiivisilla päättelyhypyillä ja nokkelalla retoriikalla Mooren paljastusnarratiivi etenee talibanien ja George W:n välisiin yhteyksiin, Afganistanin sotaan ja sen todellisiin syihin ja päämääriin. Sotailmapiirin ylläpito muodostuu tärkeäksi maineensa ja suosionsa säilyttämiseen tähtäävälle hallitukselle, joten Amerikan kansasta otetaan tiukempi ote Patriot Actilla ja pelonlietsomiskampanjalla, joka huipentuu valheelliseen joukkotuhoase-diskurssiin ja jolla sota Irakia vastaan oikeutetaan.

Toisaalla Moore paljastaa ylimmän johdon ja sen ympärillä pyörivän eliitin typeryyden, suuruudenhulluuden ja oman voitonpyynnin, toisaalta hän tuo esiin köyhien ja tietämättömien massojen – armeijan ja sotayleisön pääjoukon – toivottomuuden, hyväuskoisuuden, uhraukset ja kirvelevän, armottomasti valaisevan pettymyksen. Mooren mukaan 11.9.2001 on siis syttymispiste, polttava ja pohjaton tekosyykaivo kaikille mahdollisille politiikoille, joita Bushin hallinto haluaa toteuttaa pysyäkseen vallassa ja voidakseen lunastaa lupauksensa sijoittajilleen ja tukijoilleen eli tehdäkseen rikkaista rikkaampia ja pitääkseen köyhät pelon ja uusliberalismin kaksoisikeen alla.

Kuinka tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Lähes juridisen taitavana manipuloijana Moore on vältellyt kutsumasta elokuvaansa dokumentiksi, vaikka F9/11 voitti Kultaisen Palmunsa juuri tämän nimikkeen alla. Valinta on viisas, sillä F9/11 ei vakuuta, jos sitä tarkastelee kriittisen ja kiihkottoman dokumentaarin kriteereillä. Spekulaatio, vihjaavat, johdattelevat kysymykset, ad hominem -tyyppiset argumentit, mielleyhtymille ja populistiselle retoriikalle perustuva logiikka, valikoiva tai perustelematon todistajien käyttö sekä häikäilemätön, mutta ihailtavan tehokas rinnastava montaasi eivät kuulu tapaan tehdä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen pyrkivää dokumenttia. Nämä eivät ole ainoita keinoja, joita ajoittain viileä ja analyyttinen Moore käyttää, mutta ne esiintyvät tarpeeksi usein lähentääkseen F9/11:ä pikemmin Eisensteinin kuin Panoraman tai Errol Morrisin edustamaan traditioon.

Toisaalta osa suppeastakin todistusaineistosta voi puhua puolestaan ällistyttävällä taloudellisuudella ja tehokkuudella. Useimmat Bushin typerät kommentit, kuten kaikki tietävät, ovat edustavia otoksia suuresta määrästä esimerkkejä, eivätkä siten tee Mooresta panettelijaa. Muutamat yksinkertaiset talouden ja sen erityisalojen tunnusluvut osoittavat niin yksiselitteisesti samaan suuntaan, että niiden perusteella voi vetää oikeutettuja, laajoja yleistyksiä Bushin hallintoa ohjaavista arvoista. Myös yritysjohtajien ja lobbyistien kursailematon, machiavellilainen reaalipolitiikka tulee ilmi tarpeeksi selkeästi ja ytimekkäästi muutaman uskottavasti valitun haastatteluesimerkin kautta. Vielä yleisemmällä tasolla Moorea voidaan kiittää oikean tyyppisten kysymysten ja skeptisismin kovaäänisestä esittämisestä, mikä ei ole tähän saakka löytänyt julkisuutta ja ohjelma-aikaa suurilta osin sotamyönteisessä ja oikeistopopulistisessa amerikkalaismediassa.

Moore on myös avoimesti todennut, että elokuva tähtää Bushin syrjäyttämiseen ensi marraskuun vaaleissa. F9/11:n verkkosivuilta löytyy runsaasti materiaalia, joka agitoi ihmisiä äänestämään istuvaa hallintoa vastaan, neuvoo sotilaita eroamaan armeijasta ja ohjaa ihmisiä "oikeanlaisen" lukemiston pariin. Näistä syistä propaganda lienee paras geneerinen viitekehys, jossa elokuvaa voi tarkastella ja tämän lajityypin puitteissa Mooren suorituksen huippuluokkaisesta tasosta ei ole epäselvyyttä. Kuten monet satiirikot ja pilapiirtäjät Swiftistä ja Gilraystä Scarfeen ja Belliin, Moore ei kaihtaile kohteittensa yksinkertaistamisessa ja pilkkaamisessa, vaan käyttää häikäilemättä ja armotta poliitikkojen sanoja, tekoja ja tekopyhyyttä heitä vastaan lypsäen latteuksista, valheista, tyhjistä metaforista ja korulauseista kaiken mahdollisen sarkasmin ja elokuvan keinoin. Huumori kumpuaa milloin Mooren kertojaäänestä, milloin julkeista, mutta terävistä visuaalista rinnastuksista, usein kohteitten omien lausuntojen naurettavuudesta, joskus haastateltavien tuottamasta tahattomasta ironiasta. Hätkähdyttävintä on havahtua tajuamaan, kuinka absurdeille ja selkäpiitä karmiville asioille nauraa teatterin lämpimässä pimeydessä. Pelkkä retorinen liikemäärä sekä mahdollisuus nauraa pelonsekaisesti maailman mahtavimmille ihmisille tekevät Mooren elokuvasta liki pakollista katsottavaa.

Kun propagandasta ja populismista on tullut osa virallista uutisvirtaa, voiko kriittinen vastapooli oikeutetusti ottaa käyttöönsä samat työkalut? Vaikea sanoa. Vasemmistolainen veteraanijournalisti Christopher Hitchens on kritisoinut elokuvaa myös siksi, että se kertoo triviaaleja, "kaikkien tuntemia" asioita. Mooren kohdeyleisö ei kuitenkaan ole urbaani, liberaali älymystö, joka tuntee elokuvan esittämät materiaalit, vaan pari, kolme kertaa vuodessa elokuvissa käyvä epämääräisesti tyytymätön ei-korkeakoulutettu keskiluokkainen amerikkalainen. Tällaiselle katsojalle F9/11 saattaa olla elämän ensimmäinen poliittinen elokuva, jolloin sen iskuvoima korostuu entisestään. Koulutuksen laajamittaisen alasajon aikakaudella kasvanut keskiverto John tai Jane Doe ei ole ehkä koskaan ajatellut sellaisia asioita kuin sotilaallis–teollisesti kompleksi, kyynelsilmäisen isänmaa-retoriikan taakse kätkeytyvä reaalipolitiikka tai hallituksen vastainen epäluuloisuus ja kritiikki. Kun menee katsomaan Fahrenheit 9/11:ä, itse kukin voi ehkä muistaa ensimmäisen koskaan näkemänsä poliittisen elokuvan ja sen tekemän vaikutuksen, ja tuo muisto voi vain vahvistaa jo itsessään voimakasta katsomiskokemusta. Mooren elokuva ei ole ongelmaton teos, mutta silti se on räjähtävä, vangitseva yhdistelmä tietoa ja pilkantekoa, pelkoa ja naurua.