Fahrenheit 9/11 valkokangas

Yhdysvaltojen presidentillä George W. Bushilla näyttää olevan hetki hetkeltä kuumemmat oltavat. Levy-yhtiöt julkaisevat häntä vastustavia kokoelmalevyjä ja älymystö monien populaarijulkisuuden kasvojen rinnalla puhuu avoimesti Irakin sotaa sekä Bushin hallintoa vastaan. Jopa televisiosarjassa The West Wing kuvitteellista presidentti Bartletia näyttelevä Martin Sheen on ilmaissut suorin sanoin kielteisen mielipiteensä maansa ulkopoliittisesta suunnasta. Tässä joukossa seisoo myös maansa hiljaisen enemmistön äänitorvi Michael Moore, joka käy yhden miehen propagandasotaa Bushia vastaan sanojen ja kuvien voimalla. Hän on ilmoittanut tekevänsä kaiken, että Bushia ei valittaisi toistamiseen presidentiksi.

Moore on käyttänyt populaarijulkisuutta hyväkseen jo pitkään saadakseen huono-osaisten ääntä kuuluviin ja esitelläkseen kotimaansa yrityskulttuurin räikeimpiä väärinkäytöksiä. Eurooppalaisiin parrasvaloihin hän pääsi kuitenkin vasta pari vuotta sitten dokumentillaan Bowling for Columbine (2002), jonka tutun ironis-humoristisella linjalla jatkaa myös tuore Fahrenheit 9/11. Tällä kertaa Moore keskittää kritiikkinsä Bushin ja tämän hallinnon toimiin vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Ja niistähän juttua myös riittää. Dokumentissa muun muassa ihmetellään Bushin perheen ja Saudi-Arabian valtaapitävien öljymiesten keskinäisiä bisneksiä, joiden tuloksena Yhdysvaltoihin on valunut lähemmäs 1,5 miljardia dollaria - edellä mainittujen valvovien silmien alla.

Kummastusta herättää myös istuvan presidentin toimet vuoden 2001 syyskuun terroritekojen välittömissä jälkimainingeissa. Viranomaisten suljettua lentokentät ja estettyä kaiken ilmaliikenteen Osama bin Ladenin sukulaiset lennätetään pois maasta FBI:n valvonnan alla ilman että heiltä pyydettäisiin edes normaalia lausuntoa. Puhuttelevimpaan osaan Fahrenheit 9/11:stä ei edes tarvita Mooren tutuksia tullutta sarkasmia. Iskujen aikaan presidentti Bush oli lukemassa koululaisille satukirjaa, ja kuultuaan iskuista hän jää luokan eteen istumaan oudon tyhjä ilme kasvoillaan. Muuten Bush - tai sotapresidentti, kuten hän itseään kutsuu - näytetään sanoissaan sekoilevana, kielikukkasia ja kiusallisia sammakoita suustaan päästävänä "isin poikana", joka varasti vaalit ja kuuntelee rahan ääntä järjen äänen sijaan.

Ymmärrettävästi Mooren tyyli on herättänyt myös paljon arvostelua. Republikaanit ovat verranneet sitä jopa saksalaisen propagandaohjaaja Leni Riefenstahlin töihin ja kritisoineet Moorea totuuden vääristelystä ja räikeästä yksipuolisuudesta. Kritiikki ei ole täysin perusteetonta, sillä Fahrenheit 9/11 leikkii totuuden tulella juuri siitä syystä, että se kutoo Yhdysvaltain terrorismin vastaisesta sodasta suurta narratiivia, kertomusta, jonka vauhdikkaassa salaliittotarinassa seikkailevat hyvät vastaan pahat. Mieleen tulee Oliver Stonen elokuvasta JFK (1991) aikoinaan käyty keskustelu historiallisten tapahtumien esittämisestä ja niiden suhteen kerronnallisten vapauksien ottamisesta. Stonen tavoin Michael Moore on kerännyt fakta-arsenaalin, jonka palasista hän kokoaa alusta keskikohdan kautta loppuun kulkevan juonen. Tästä syystä hän myös astuu tulkinnan epävarmalle maaperälle.

Kritiikistä huolimatta Mooren dokumentti ansaitsee kannuksensa ja Cannesissa voittamansa Kultaisen palmun. Se on tekijänsä avoimen poliittinen mutta helposti lähestyttävä kannanotto maansa johdon hämäräperäisiä ja kyseenalaisia ratkaisuja sekä aggressiivista ulkopolitiikkaa vastaan. Näin se on jo tästä syystä kannatettava. Moore perkaa valheita ja puolitotuuksia kadunmiehelle ymmärrettäväksi sentimentaalisuuden ja huumorin avulla, mutta osaa myös hiljentyä tilaisuuden vaatiessa. Fahrenheit 9/11 on oikeutetun kriittinen puheenvuoro, joka toivottavasti onnistuu tekijänsä tavoitteessa.