Sicko - aivan sairasta kotikatsomo

Michael Moore on taas köyhien ja vähäosaisten puolella. Tällä kertaa USA:n aseteollisuutta, hallitusta ja sotapolitiikkaa aiemmissa elokuvissaan kritisoinut Moore tarttuu Sicko – aivan sairasta -elokuvassaan USA:n terveydenhuoltoon, ja siihen miten retuperällä tavallisten kansalaisten asiat tässä mielessä ovat. Moore julistaa, että USA:ssa on hengenvaarallista sairastua ilman vakuutusta. Ja tottahan se vaikuttaa olevan.

Moore esittelee tapansa mukaan muutamia tapauksia tavallisten amerikkalaisten tylyistä kohtaloista byrokratian ja sairausvakuutussotkujen pyörityksessä. On syöpäpotilastapauksia ja hoidoissa köyhtyneitä, lastensa luo pakkomuuttavia vanhempia. Moore paasaa ja tunteilee empaattisesti uhrien puolesta ja vaatii maansa hallitusta ja valtaapitäviä, rahakkaita lääkefirmoja ja vakuutusyhtiöitä, vastuuseen aiheuttamistaan kurjuuksista.

Sotateollisuuden rahoitus tuodaan jälleen kerran vertailukohteeksi tavallisten ihmisten hyvinvoinnille. Mooren näkökulmasta näyttäisi siltä, että USA:n hallitus välittää enemmän sotakoneistonsa toimivuudesta ja jopa sotavankiensa terveydestä kuin omistaan. Tämä tuskin yllättää ketään, siksi parjattua ja kahlattua republikaanien toiminta on viime vuosina maailman medioissa ollut.

Ravistelevin kohta elokuvassa on, kun Moore vie kuvaus- ja sairasryhmänsä Kuubaan, jossa kaikille avoin terveydenhuolto pelaa. Jopa amerikkalaiset hoidetaan ilmaiseksi ja tehokkaasti kuubalaisessa sairaalassa. Tämä olisi ennenkuulumatonta USA:ssa, jossa vakuutusyhtiöt eväävät rutiininomaisesti hoitokorvauksia pitkäaikaisilta asiakkailtaan. Edes vakuutuksen turvin ei voi taata omaa hyvinvointiaan.

Sickossa, kuten muissakin Mooren elokuvissa on aidosti koskettavia tapauksia ja traagisia ihmiskohtaloita. Vaikka Sickossa draama ei valukaan aivan yli äyräiden, Mooren tapa populisoida esittelemänsä argumentit vie niiltä pikku hiljaa pohjan. Alun hattarasta on tullut eilistä cokista. Myös jatkuva vertailu Euroopan maihin ja Kanadaan on faktojen puolesta varmaankin perusteltua, mutta jatkuvalla syötöllä vaivaannuttavaa. Moore korostaa juuri suurimman kontrastin aiheuttavia yksityiskohtia ja tapauksia.

Vielä Bowling for Columbinessa Mooren humoristinen tyyli puri, ja se tuntui uudelta ja raikkaalta. Monet populaarikulttuuriset insertit ja anekdootit tukivat raskaitakin aiheita viihteellisesti. Sen antoi anteeksi, komedia kun toimi tietoisena tehokeinona absurdeille faktoille. Samalla sai eurooppalaisena katsojana säälitellä amerikkalaista yhteiskuntaa ja kokea tekopyhää ylemmyydentuntoa. Fahrenheit 9/11 oli vahvuuksineenkin siinä ja siinä, että lähentelikö tyyli sosiaalipornoa vai dokumentaaria.

Mooremainen dokumenttikuvaus on näköjään levinnyt ympäri maailman. Tai ainakin siltä se tuntui, kun Yle esitti viime sunnuntaina dokumentin Valko-Venäjän poliittisesti epävakaista olosuhteista. Ohjaajan ääni kertoi sarkastisen toteavalla äänellä kapinallisten tempauksista korruptoitunutta valtiokoneistoa ja presidentti Lukašenkoa vastaan. Tuskinpa esikuva ainakaan Karpossa on. Dokumentissa ei kuitenkaan liioiteltu ylenpalttisesti tai mässäilty yksityiskohdilla.

Mooren tyylistä voidaankin kysyä, kuinka paljon sillä on tekemistä dokumentin kanssa, ja onko tärkeät ja huomionarvoiset aiheet hukutettu viihteellisyyden ja holhoavuuden alle. Onpa Mooren omista, kiistanalaisista metodeistakin tehty elokuva. Moore on vastannut kysymyksiin ja syytteisiin samoin kuin hänen dokumenteissaan esiintyvät syytetyt – vaikenemalla. Jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä.

Dvd-julkaisun ekstroissa on monta lyhykäistä dokumenttia ja haastattelua, jotka ovat todennäköisesti itse elokuvasta poisjätettyjä kohtia. Mitään uutta ja ihmeellistä niissä ei ole, mutta jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa varmasti vilkaista.