Se mieletön remppa valkokangas

Suomalaiset ovat tee-se-itse-kansaa, joka rakentaa ja remontoi. Mielikuva ei viime vuosina ole ainakaan haalistunut, sillä kodin ja mökin kunnostusta pusketaan ulos monesta tuutista. Jos takavuosina koteja remontoitiin ja laajennettiin käytännön tarpeeseen lisätilojen ja asumismukavuuden takia, niin nykyään ehostetaan ja uudistetaan viihtyvyyden nimissä. Into on usein suurta, mutta kaikki ei aina menekään kuin romantisoidun puuhastelun pilvilinnassa Strömsössä. Suomesta löytyisikin monta aarrearkullista tositarinoita remonttihelveteistä niin koomisilla kuin traagisilla sävyillä kerrottuna.

Jostain syystä elokuvantekijät eivät ole liiemmin näitä tarinoita kolunneet, joten komedia pariskunnan remonttiurakasta kuulostaa etukäteen aikaamme hyvin sopivalta ja liki hyödyntämättömältä aiheelta. Kotimaiseen tarinanikkarointiin ei ole kuitenkaan luotettu vaan jälleen kerran on käyty naapurissa vieraissa. Tällä kertaa Norjassa. Se mieletön remppa -elokuvan taustalla on vuoden 2018 norjalaiselokuva Norske byggeklosser, joka taas juontaa juurensa samannimiseen norjalaiselokuvaan 1970-luvun alusta. Vaikutteita on otettu myös Tom Hanksin tähdittämästä Rahareiästä (The Money Pit, 1986).

Vaikka kierrätys on aikamme henki, niin elokuvien kierrättäminen harvoin tuottaa mitään suuria elokuvallisia onnistumisia. Muista pohjoismaista kierrätettyjen elokuvien suomalaisversiot (muun muassa Swingers ja Täydellinen joulu) ovat olleet lähinnä surullista katsottavaa eikä menestys lippuluukuillakaan ole Luokkakokousta (2015) lukuun ottamatta ollut mitenkään valtaisaa.

Se mieletön remppa ei tuo asetelmaan muutosta. Sami Hedbergillä markkinoitu elokuva saanee katsojansa, mutta mistään komiikan riemuvoitosta tai suuresta nauruelämyksestä ei ole kyse. Elokuvallisesti rämmitään kierrätyselokuvien tutussa murheenalhossa, mikä on sääli, sillä ohjaaja Taneli Mustosella olisi eväitä parempaan.

Sami Hedberg ja Kiti Luostarinen esittävät hieman saamatonta pariskuntaa, Jalmaria ja Maijaa, jotka haaveilevat purjehduslomasta ja lapsesta, mutta asuvat tyhjätaskuina Jalmarin äidin luona. Yhtäkkiä Maija saa perinnöksi kaukaiselta tädiltään Vantaan takamailla sijaitsevan talon, joka paljastuu ihastuttavaksi mutta huonokuntoiseksi kartanoksi. Niinpä pariskunta päättää remontoida perintötalosta itselleen unelmakodin.

Unelmatalosta haaveilevaan pariskuntaan löytyy samaistumispintaa laajalla rintamalla, mutta siihen oikeastaan tarinan lähtöasetelman resonointi todellisuuteen jääkin. Suomessa harva perii Museoviraston suojelukohteelta näyttävää kartanoa, ja jos perii ja varsinkaan kaukaisemmalta sukulaiselta, niin vielä harvemmalla on maksukykyä lunastaa sitä itselleen perintöverojen takia. Tyypillisempi ja samaistuttavampi perintökohde onkin muuttotappiopaikkakunnalla nököttävä rintamamiestalo tai vanhalla pientaloalueella sijaitseva kosteusongelmainen valesokkelitalo. Tällaisista kohteista löytyisi tuhansittain tarinoita kerrottaviksi.

Mutta ei. Se mieletön remontti -elokuvan tekijät ovat päättäneet luottaa eskapismiin. Lähtökohta ei aiheen huomioiden ole mitenkään huono, sillä absurdeilla käänteillä ja ylilyönneillä aiheesta saisi vaikka minkälaisen makaaberin farssin aikaiseksi. Mutta tarjolla ei ole sitäkään, vaikka pientä yritystä siihen suuntaan on ollutkin, mutta rohkeutta tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta poistumiseen ei ole ollut. Lopputulos on suomalaisille kierrätystuotannoille piinaavan tutuksi tullutta umpipliisua lässytystä, josta hauskuus loistaa poissaolollaan ja tylsyys on läsnä joka käänteessä. Loppua rasittaa vielä outo painopisteen muutos, kun sekoilevasta hömpästä vaihdetaan yhtäkkiä vakavampaan parsisuhdepohdintaan, mikä saa elokuvan hukkaamaan lopullisesti fokuksensa.

Elokuvalliset ansiot ja onnistumiset voi sinällään jättää omaan arvoonsa, jos elokuva puhuttelee ja komediana ennen kaikkea hauskuuttaa laajaa yleisöpohjaa. Valitettavasti Se mieletön remppa ei jätä jälkeensä edes tällaista mielikuvaa. Poukkoilevasti etenevän elokuvan komiikka on yksittäisten hahmojen tai kohtausten varassa. Sami Hedbergin harteille on elokuvassa luotu useampi hahmo, ja onhan esimerkiksi Marko Paanasta mukailevassa arkkitehdissä humoristiset ulottuvuutensa, mutta ei elokuvaa rakenneta pelkkien sketsihahmojen varaan.

Taneli Mustosen Luokkakokouksesta saattoi olla montaa mieltä, mutta se oli  ajoittain sentään hauska. Se mieletön remppa ei ole edes hauska.