Nightmare – painajainen merellä valkokangas

Itsenäisyyspäivän aattona teattereihin rynnistävät Robin ja Nightmare – painajainen merellä ovat puhtaasti kaupallisia fanituotteita, jotka filmikelojen aikana eivät olisi koskaan päätyneet elokuvateatterilevitykseen. Puritaanien mielestä näin olisi pitänytkin olla, sillä kummallakaan tekeleellä ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Digiaika on monipuolistanut elokuvateatterien tarjontaa, mikä kyseenalaisista lieveilmiöistään huolimatta saattaa lopulta koitua myös elokuvien eduksi, sillä hajautuvassa mediavälinekentässä jokainen teatteriin houkuteltu katsoja on kullanarvoinen niin teatteritoiminnan kannattavuuden kuin tulevaisuuden elokuvayleisöjenkin kannalta.

Silti jotain sisällöllistä katetta ja laatua toivoisi fanituotteiltakin. Suositun Salatut elämät -saippuasarjan oheistuotteeksi kyhätty Nightmare – painajainen merellä on sen sortin kohellus, että perinteisen elokuva-arvostelijan ei auta kuin nostaa kätensä pystyyn. Kriitikkosedän selitykset ovat kuin tuuleen huutamista, kun tekeleen kohdeyleisönä ovat kaikkeen kiihkeydellä eläytyvät 12-vuotiaat. Heille Nightmare – painajainen merellä on suuri tapaus. Aikuiset tukehtukoot äimistykseensä.

Salatut elämät on varmasti jokaiselle televisiota katsovalla suomalaiselle tuttu tapaus. Vaikea uskoa, että kukaan olohuoneen alttaria tuijotteleva olisi välttynyt näkemästä edes vilausta tästä suomalaisen televisiohistorian merkkipaalusta. Sarja on todellakin kirjoittanut maamme televisiohistoriaa, sillä MTV3:lla vuonna 1999 alkanut sarja on Suomen ensimmäinen päivittäissaippua. Tuotannon pitkäikäisyys hakee myös vertaistaan, sillä nykytiedon mukaan sarjaa tehdään ainakin vuoteen 2015 asti. Kotikatu pysyy ainakin vielä toistaiseksi vuosissa laskettuna vanhempana sarjatuotantona, sillä näinä päivinä päättyvän sarjan mittariin on kertynyt 17 tuotantovuotta, tosin jaksoissa laskettuna Salkkarit on jo pyyhkinyt kirkkaasti ohi.

Nightmare – painajainen merellä on Salattujen elämien sivutuote, jolla ei ole muuta linkkiä itse sarjaan kuin osittain samat henkilöhahmot. Tekijöiden itsensäkin mukaan leffa on suunnattu suoraan sarjan teini-ikäisille faneille. Tämä selittänee sen, että tarina on lainattu teinikauhuelokuvista. Kaava on sama kuin tuhannessa aiemmassa teini-slasherissa, eli joukko nuoria on suljetussa paikassa, jossa heitä yksitellen jahtaa mystinen murhaajaveikko. Slasherista puhuminen on tosin sikäli liioiteltua, että slasherien tavaramerkit, tissit ja veri, loistavat poissaolollaan. Harmi, sillä ne olisivat pelastaneet paljon, mutta olisivat olleet liikaa varhaisteini-ikäiselle pääkohderyhmälle. Niinpä tekijät ovat tehneet sisäsiistin saippua-slasherin, joka on juuri niin kamala kuin jokainen kauhuelokuvia vähääkään tunteva voi painajaisissaan nähdä.

Yhdestä asiasta tekijöille on kuitenkin annettava kiitosta. Perusidea on suorastaan loistava. Risteilylaiva on itsessään sellainen helvetin esikartano, että teinien murhajahdille on vaikea kuvitella osuvampaa miljöötä. Jotenkin tekijät ovat kuitenkin onnistuneet töpeksimään kuningasideansa tyystin tai sitten he eivät ole edes oivaltaneet älynväläyksensä mahdollisuuksia.

Totta kai risteilyyn yhdistetään viinalla lutraamista ja muita risteilykliseitä, mutta valtaosa ajasta hukkuu päähahmojen pärstäkuviin hyteissä, käytävillä ja kannella. Risteilyjen toisen todellisuuden infernaalisesta tunnelmasta ei ole tietoakaan. Televisiosarjan pökkelyys olisi karissut alta aika yksikön, kun teinit olisi johdateltu saludo-mummojen bingoon, jossa kahvin kellastamilla hampailla röyhtäillään voittohuutoja parin paukun tuottamilla volyymeillä – puhumattakaan margariinilla hiukset kaljunsa yli kammanneista ja hiellä itsensä hajustaneista tanssilattian nailonpaidoista, jotka saartorenkaana olisivat käyneet paikalle eksyneen tuoreen lihan kimppuun. Kyllä siinä olisi huppupäistä murhamiestä suorastaan jo kiljuttu hätiin.

Tällöin kyse olisikin ollut siitä K18-versiosta, jota ohjaaja Marko Äijö ei omien sanojensa mukaan edes olisi osannut tehdä, eikä leffa olisi silloin enää ollut myöskään Salkkari-fanien juttu vaan jotain ihan muuta. Ruotsinlaiva lahtausmestana on kuitenkin niin kiehtova ajatus, että toivon mukaan joku siihen vielä joskus tarttuu tarvittavalla näkemyksellä. Nightmare – painajainen merellä teelmyksen ainoa reaalinen näkemys lienee laskukoneen näyttöruutu, jossa leffalipun hinta on kerrottu sarjan fanien lukumäärällä.