The Twin – Paha kaksonen valkokangas

Taneli Mustonen herätti lupauksia esikoiselokuvallaan Ella ja kaverit (2012). Menevässä kokoperheen elokuvassa näkyi audiovisuaalisen kerronnan osaaminen, ja tuolloin päälle kolmekymppinen Mustonen huokui vilpitöntä innostusta elokuvien tekemiseen. Menestyksekkään Luokkakokous-komedian (2015) jälkeen Mustonen tarttui rohkeasti Suomessa vähemmän tehtyyn lajityyppiin, kauhuun. Bodom (2016) oli teini-slasherina tervetullut piristys kotimaisen elokuvan kentällä. Kun Mustonen parin komediavirityksen jälkeen palaa taas kauhun pariin vieläpä kansainvälisillä näyttelijöillä ja kansainvälisellä rahalla tehdyllä elokuvalla The Twin, odotusta on taas ilmassa, ehkä liikaakin.

Bodomissa genrekonventioita hyödynnettiin ja jopa hieman tuuletettiin äkkiväärillä käänteillä. Lopputuloksessa oli ripaus reipashenkisyyttä, mikä erotti sen lajityypin tylsämielisimmästä massasta. Samaa Mustonen on yrittänyt käsikirjoittajakumppaninsa Aleksi Hyvärisen kanssa The Twinissa, jossa puitteet ovat kohdillaan ja ulosanti Mustoselle tyypillisen mallikasta. Lopputulos jää kuitenkin tuhnuksi. Äkkiväärien käänteiden sijaan nyt on maalailtu suureellisemmin geneerisellä yliviivaustussilla.

Amerikkalaisperhe menettää onnettomuudessa toisen kaksospojistaan. Tragediasta selvitäkseen perhe muuttaa takaisin isän kotiseudulle Suomen koillisrajalle. Syrjäseudulla asiat eivät kuitenkaan asetu uomiinsa vaan alkavat kuohua entisestään, ja kaiken taustapiruna vaikuttaisi hääräävän itse paholainen.

The Twiniin on ammennettu kauhulaarista suurin piirtein kaikki mahdollinen tarinaa, hahmoja ja miljöitä myöten. Kauhunsa katsonut on tällaisen äärellä tylsyyden ympäröimä. Geneerisyys on niin läpitunkevaa ja alleviivattua, että sen hoksaa väkisinkin tarinaan tarkoituksellisesti rakennetuksi. On vain odotettava, että matto vetäistään alta ja nähdään, onko tarinalla jotain päällä vai ei. Ja päälle jäävä on turhantäyteistä kertakäyttömuotia.

Elokuva hukkaa potentiaalinsa jo varhaisessa vaiheessa. Kun perhe siirtyy Yhdysvalloista Suomen koillisrajalle eli maantieteellisesti jonnekin Kainuun ja Itä-Lapin maisemiin, suomalaiskatsoja pyörittelee silmiään. Koillismaan korpien sijaan maisema on kuin Baltiasta, jossa elokuva tosiasiallisesti on kuvattukin. Kansainvälisillä markkinoilla maantieteellisellä maisemalla ei sinänsä ole mitään merkitystä. The Twinissa hämmentääkin se, miksi miljööksi on valittu sitä tismalleen samaa, mitä on kauhun saralla kaikki viime vuodet katsottu kyllästymiseen asti, kun tarjolla olisi ollut jo tarinaan kirjoitettuna eksoottinen korpiseutu, jota elokuvissa ei ole juuri nähty, tai nähty lainkaan.

Sen sijaan, että The Twinissa olisi kauhukuvaston luomisessa hyödynnetty suomalaista korpiseutua kuten aikanaan AJ Annilan Saunassa (2008) suota, ovat Mustonen ja Hyvärinen turvautuneet viime vuosien folk horrorissa valmiiksi märehdittyyn kuvastoon. Synkkien talojen ja hautajaiskostyymeissa jurottavien tai valkoisiin kaapuihin sonnustautuneiden pahan kätyreiden sijaan olisi ollut monin verroin virkistävämpää nähdä kuusiskosta juoksevia naavapartaisia väinämöisiä tai sammalmättäiltä nousevia visvaisia hattivatteja – tai mitä mielikuvitus ikinä lennokkaana keksisikään geneeristen kliseiden sijaan kuten Jalmari Helanderin mainiossa Rare Exportsissa (2010).

Jos kauhukuvastossa itsessään ei ole erityistä jännitettä, ei elokuvaan ole jännitettä saatu luotua juonesta saati tarinan psykologisista ulottuvuuksistakaan, joiden kohtalona on toimia lähinnä tarinan lopun rautalangasta väänneltynä selittelynä. Nykykauhussa lopun twisteistä on tullut jo sellaista pakkopullaa, että melkein toivoisi kauhuelokuvissa välillä mentävän kasari-splattereiden tapaan suoraan ja rytinällä verellä ja visvalla läträttyyn päätyyn asti. Se olisi nykyään jo virkistävä poikkeus.

Mustosen elokuva vertautuu väistämättä toiseen tuoreeseen niin ikään kansainvälisesti rahoitettuun suomalalaiseen kauhuelokuvaan, Hanna Bergholmin Pahanhautojaan. Kaikki se mikä Pahanhautojassa persoonallisina ratkaisuina onnistui, menee The Twinissa jollei nyt varsinaisesti pieleen niin siihen turruttavaan tavanomaisuuteen, mistä pitäisi pyrkiä pois, jos haluaa erottautua muista ja massasta.

The Twin – Paha kaksonen ei ole huono elokuva, se on tylsä, mikä kauhussa on ehkä kaikkein pahinta.