Diana valkokangas

Diana käsittelee Walesin prinsessan traagista tositarinaa satuna ja onnistuu taitavasti kiertämään kaikki kiinnostavat näkökulmat, joita hänen poikkeukselliseen elämäänsä liittyy. Tekijät väistelevät haastavia teemoja kuin maamiinoja, joiden valmistamista prinsessa tunnetusti vastusti.

Mitä tekijät ovat halunneet tällä kokonaisuudella sanoa? Ihan kuin käsikirjoitusta olisi mielivaltaisesti sorkittu kuvausten aikana: joku halusi enemmän tätä, toinen tätä ja kolmas ymppäsi omasta mielestään parhaat palat yhteen elokuvaan.

Päähenkilö esitetään välillä median rakkautta hamuavana nuorena naisena, auttajana, pakkomielteisenä kyttääjänä, mediaa manipuloivana valtiattarena ja lopulta tabloidi-journalismin uhrina. Yksi kantava teema olisi riittänyt, ja ohjaaja Oliver Hirschbiegelin luulisi tietävän sen – hänen toistaiseksi arvostetuin työnsä on Hitlerin viimeisiä päiviä kuvannut Perikato.

Dianan ex-aviomiestä Charlesia ei valkokankaalla nähdä, ja prinssit Harry ja Williamkin tekevät etäisen pikkuvisiitin. Tarina keskittyy Dianan (Naomi Watts) romansseihin kuninkaallisen eron jälkeen. Leijonanosan haukkaa Dianan ja sydänkirurgi Amir Khanin (Naveen Andrews) rakkaustarina.

Rajausta puoltaa väite, jonka mukaan Khan olisi ollut Dianan ”elämän rakkaus”. Hän on pakistanilainen muslimi, joka arvostaa yksityisyyttään. Elokuvaa on yritetty rakentaa tästä kumpuavan sinänsä kiinnostavan ristiriidan varaan. Prinsessa Dianaa on joskus kutsuttu maailman valokuvatuimmaksi naiseksi, joten avioitumisen jälkeen yksityisyydestä olisi turha unelmoida.

Kaikki kuitenkin lässähtää nopeasti, kun elokuva vajoaa fiktiivisen rakkaustarinan suohon ja ottaa niin ällöttäviä vapauksia tositapahtumien suhteen, että lopputulosta voisi kutsua sokerikuorrutetuksi siirapiksi.

Koska kumpikaan osapuolista ei ole suostunut puhumaan parisuhteestaan julkisuudessa, tarinaa on jouduttu värittämään paksulla tussilla. Tämän voisin vielä niellä, jos fiktion kautta käsiteltäisiin kiinnostavia teemoja, mutta näin sekava tuherrus ei kelpaa. Kaikki Khanin ja Dianan väliset kohtaukset ovat latteita ja täynnä lajityypin kliseitä. Kun otetaan vielä huomioon, että ne ovat silkkaa fantasiaa, tekijöiden pitäisi ymmärtää hävetä.

Aiempina vuosina vastaavista elokuvista on voitettu naispääosa-Oscareita. Siinä missä Meryl Streep kannatteli kömpelöä Rautarouvaa ja Helen Mirrenin näytös The Queenia, Watts ei pysty pitämään päärooliaan kasassa. Suoritusta voisi luonnehtia ailahtelevaksi. Välillä hän on vakuuttava, toisinaan taas ei. Palkintosadetta on tällä kertaa turha odottaa.