Ant-Man valkokangas

Marvel rakentaa supersankarielokuvistaan ja -televisiosarjoistaan yhä massiivisempaa kokonaisuutta, joka huipentuu vuosien päästä Avengers kolmosen myötä. Yhtenäisen tarinamaailman ja suursaagan rakentaminen on kunnioitettava tavoite, mutta Marvelille se tarkoittaa johdonmukaisuuden lisäksi myös yhdenmukaisuutta.

Eri ohjaajista ja sävyistä huolimatta elokuvat muistuttavat toisiaan, ja kaikki on kytköksissä kaikkeen. Koneisto hioo isoimmat särmät pois, vaikka sarjakuvien puolella Marvel on kiinnostavampi ja kokeilevampi kuin aikoihin.

Edgar Wright (Shaun of The Dead, Hot Fuzz) sai huomata tämän karvaalla tavalla, kun hän sai kenkää Ant-Manin puikoista vuosikausien valmistelujen jälkeen. Syyksi mainittiin ne kuuluisat luovat erimielisyydet. Käsikirjoitusta rukattiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin pikavauhtia Peyton Reed (Anna palaa).

Wright ja käsikirjoittajakumppani Joe Cornish mainitaan edelleen tarina- ja kirjoituskrediiteissä, joten täysin uusiksi pakkaa ei ole pistetty. Tämä on epäreilua Reedia kohtaan, mutta on vaikea olla vertaamatta konkreettista lopputulosta Wrightin kuvitteelliseen versioon.

Reedin versio nimittäin on ihan ok: hauska ja sujuva sankarin syntytarina yhdistettynä ryöstöelokuvaan. Paul Rudd on ihan ok Scott Langina, idealistisena pikkurikollisena, joka haluaa täyttää tyttärensä odotukset.

Tarina on ihan ok variaatio Marvelin liiaksi rakastamasta kaavasta, jossa pitää estää vaarallisen teknologian leviäminen, ja jossa pahalla kapitalistilla on tyhmä suunnitelma maailman valloittamiseksi. Teeman puolesta Ant-Man nivoo näppärästi yhteen Scottin ja hänen mentorinsa pyrkimykset perheidensä koossapitämiseksi, mikä on enemmän kuin ok.

Kytkökset Marvelin laajempaan universumiin eivät pysäytä elokuvaa raiteilleen, ja se jos mikä on ok.

Marvelin alati paisuvassa tarinajatkumossa Ant-Manin verrattainen pienimuotoisuus ja itsenäisyys tuntuu tervetulleelta. Paikoitellen elokuva vaikuttaa epäsuhtaisista paloista koostetulta, mikä voi johtua vaihtuneista tekijöistä. Esimerkiksi Evangeline Lillyn tiedenainen on istutettu tönkösti kohtauksiin tavalla, joka kielii jälkikäteen kasvatetusta roolista.

Elokuva uskaltaa kuitenkin sitoutua täysillä konseptiinsa, eli muurahaisen kokoiseksi pienentyvään mieheen. Muun muassa lelujunaradalla ja matkalaukun sisällä tapahtuvien toimintakohtausten mahdollisuudet ja luontainen huvittavuus on tajuttu, ja samalla ne on saatu toteutettua vakavasti otettavana toimintana. Makrokuvauksen ja tietokone-efektien yhdistelmällä luotu minimaailma tuntuu uudelta, aidolta ja tarinalle oleelliselta. Se erottaa elokuvan tusinasta muusta supersankarielokuvasta.

Jossain rinnakkaisuniversumissa Edgar Wrightin Ant-Manilla kenties olisi vielä selkeämpi teema, joka avattaisiin komedian ja toiminnan kautta sujuvasti auki. Ehkä rytmi olisi napakampi ja toiminta vielä mielikuvituksellisempaa. Ehkä. Peyton Reedin Ant-Man ei sukella syvälle tai kurkota korkealle, mutta on ihan ok.