Blade valkokangas

Vuonna 1972 Marv Wolfman loi Tomb of Dracula -sarjakuvalehden sivuille verenimijöitä vastaan loputonta ja säälimätöntä sotaa käyneen antisankarin. Vampyyriveren saastuttama, kuolemattomien ja kuolevien välimailla vaeltava Blade poikkesi aikansa sankareista muutenkin kuin poikkeavalla ihonvärillään. Sankari oli vampyyrin uhriksi joutuneen prostituoidun jälkikasvu, jonka lapsuuden koti oli bordelli ja joka heilasteli stripparin kanssa. Marvelin uusi sankarihahmo ei ollut putipuhdas ja rehti hyvän esitaistelija vaan tarvittaessa kepulikonsteja käyttävä mielipuolisuuden rajoilla kiikutellut kulmahammaskavereiden säälimätön lahtaaja, joka aika-ajoin lomaili jopa mielisairaalan pehmustetuissa yksiöissä miettimässä syntyjä syviä.

1990-luvulla sarjakuvasankareiden valkokankaan valloitus on onnistunut epätasaisesti. Ensimmäiset Batmanit viitoittivat tietä kehitykselle, jonka tuloksena valkokankaalla on lepattanut jos jonkinlaista naamionaamaa ja viittavilleä. Taso on vaihdellut suorastaan loistokkaista tykityksistä täydellisiin rimanalituksiin. Kuilu vaikkapa vaeltavan aaveen kömpelöistä lapsen askelista Alex Proyasin ja Brandon Leen viimeiseen yhteistyöprojektiin on yhtä leveä kuin syväkin. Kovemman kaliberin ohjaajien David "Se7en" Fincherin ja Sam "The Evil Dead" Raimin kieltäydyttyä kunniasta Stephen Norrington sai tehtäväkseen muokata Bladen maailma yhtä ulottuvuutta rikkaammaksi. Valitettavasti street credibiliteettiä uhkunut sarjishahmo kesyyntyi kuitenkin liiaksi kokiessaan muodonmuutoksensa. Viittaus lapsuuden traumoihin eivät saaneet palstatilaa, likaiset temput ja henkinen tasapainottomuus eivät enää käyneet ihmiskunnan suojelijalle!

Valju vääntö veren vangeista

Kulmahampaiden ylenpalttisesta liikakasvusta kärsivät verevät kalmot kuuluvat valkokankaan klassikkokauhuihin siinä missä repaleiset zombiet, hopealuotiin pysähtyvät karvaturrit kuin luojansa kironnut ihmisjätteistä kokoonkursittu kuutiopääkin. Bela Lugosin ja Christopher Leen Dracula-imitoinnit ammensivat säälimättä, copyrighteista välittämättä aineksensa kansantarinoista ja goottilaisista penninovelleista. Klassikoiden näyttäessä tietä hyeenat löysivät haaskan: mustiin pukeutuva englantia itäeurooppalaisittain murtava aristokraatti joutui alentumaan jos jonkinlaisen kohelluksen päänäyttelijäksi. Siniveristen veri-imureiden rikki repimällä valkokankaalla Dracula joutuikin ottamaan mittaa lännen nopeimman kanssa William Beaudinen kulttikalkkunassa Billy the Kid vs. Dracula (1965). William Crain kävi taasen tumman Amerikan geenipankilla blaxploitaation merkeissä elokuvassa Blacula (1972).

Stephen Norringtonin K-18-leimalla Suomeen saapunut vamppileffa Blade alkaa väkevästi. Ex-pornotähti Tracy Lords johdattaa pahaa-aavistamattoman nuorukaisen teurastamon takahuoneessa pidettävään rave-partyyn, jossa kova meno muuttuu entistä kovemmaksi. Sprinklereistä suihkuaa verta veden sijaan tanssikansan päälle ja mukaan eksynyt kuolevainen huomaa turhankin ahnaiden katseiden kohdistuvan hänen kaulaansa. Veren laskeminen jää kuitenkin tekemättä, kun bileisiin kuokkimaan saapunut Blade (Wesley Snipes) ryhtyy tehokkaasti vuoroin lävistämään, vuoroin paloittelemaan tielle osuvia hammastelijoita. Verenimijät räjähtävät näyttävästi kappaleiksi ja jäljelle jää lopulta vain tuhkakasoja ja muutama palava raato poliisien pähkäiltäväksi. Blade jatkaa tehtäväänsä: varjoissa vaeltava ihmiskuntaa uhkaava vaara on tuhottava viimeistä lutkuttajaa myöten. Elokuvateatteriin saapunut katsoja joutuu kuitenkin toteamaan harmikseen: hyvä elokuva mutta sittenkin…

Actionia ja teknoa varjojen valtakunnassa

Norringtonin käsittelyssä Hämärästä aamun koiton (1996) vampyyrien ansana toimiva, paljaalla pinnalla uhreja houkutteleva tienvarsikapakka on muuttunut yhteiskunnan kaikissa varjoissa vaanivaksi uhaksi. Veri-imurien yhteisö on kuin paraskin mafiaperhe rankkoine luokitteluineen puhtaisiin ja puoliverisiin, ja sen lonkerot ulottuvat syvälle ihmistenkin maailman kaikille tasoille. Yhdysvalloissa viimesyksyn yllätyskassamangeetiksi noussut Blade jatkaa taidolla digitaalihurvittelua. Joel Schumacherin Lost Boysin (1987) ja Robert Rodriguezin Hämärästä aamun koiton linjoilla etenevä "rock-video" luottaa efektitehtailuun ja adrenaliinilla kyllästettyyn actioniin. Elokuvan kyllästäminen huumorilla Rodriguezin tavoin olisi tuonut tarinaan lisää hurmeelta maistuvaa lisämaustetta.

Valitettavasti ohjaajan käsissä verikylpy jää turhan vajaaksi. Norrington ei imuta mytologiaa pohjia myöten vaan jättää herkullisimmat sopan "sattumat" käyttämättä, esimerkiksi mytologian muodonmuutokset loistavat poissaolollaan. Vajauksistaan huolimatta Blade varmasti löytää oman kohdeyleisönsä, teatteriin eksyneet alan "amatöörit" sen sijaan eivät varmastikaan osaa nauttia elokuvan teemamaailmasta täysin sielun ja ruumiin voimin. Elokuvan saavuttaman suunnattoman suosion houkuttelemana tarina ei jää ykkösen arkkivampyyrin näyttävään lahtaukseen, sillä luvassa on ainakin kaksi Wesley Snipesin näyttelemää jatkosta Bladen seuraavista edesottamuksista.