Bonnien ja Clyden jalanjäljillä
Martin Scorsesen uran alkuvaiheen ohjaukset ovat kiinnostavampia kuin loistavaa Casinoa (1995) seuranneet kuivakkaat teokset. Kuka kolkuttaa ovelleni? (1968), Vapauden verinen laulu (1972) ja Sudenpesä (1973), jonka Scorsese on väittänyt olevan yli 95 % totta, ovat kaikki raivokkaita ja vimmaisia teoksia Samuel Fullerin tai Robert Aldrichin varhaiskausien ohjausten tapaan.
Vapauden verinen laulu perustuu Bertha Thompsonin Sister of the Road -nimiseen omaelämäkertaan (1937). Se kertoo Barbara Hersheyn näyttelemän orvon tytön selviytymistarinan 1930-luvun suuren laman runtelemassa Etelässä. David Carradine on ay-aktivisti Big Billy Shelley, joka on Berthan kumppani ja rikostoveri. Kun seuraan lyöttäytyy vielä korttihuijari ja musta, on yhteiskunnan kaltoin kohtelema pohjasakka koossa ja heidän matkansa kohti vääjäämätöntä välienselvittelyä virkavallan kanssa voi alkaa.
Tarina on paljosta velkaa Bonnie ja Clyde -elokuvien perinteelle, jonka varhaisia perusteoksia ovat Nicholas Rayn He elävät öisin (1948) ja Joseph H. Lewisin Rikosten pyörteessä (1949). Erona on se, että kun Rikosten pyörteessä päähenkilöitä ohjaa ahneus ja jonkinlainen selittämätön viehtymys aseisiin ja väkivaltaan, Berthan joukkio ajautuu rikoksiin taistellessaan oikeuksistaan eriarvoisessa yhteiskunnassa. Scorsesen elokuvan eksplisiittinen väkivalta näyttäytyy loogisena jatkona Arthur Pennin ennennäkemättömän veriselle elokuvalle Bonnie ja Clyde (1967), jonka suosiosta Vapauden verinen laulu pyrki hyötymään. Tässä välissä oli ehtinyt valmistua Sam Peckinpahin Hurja joukko (1969), joka todella loi uudet standardit väkivallan esittämiselle amerikkalaisessa elokuvassa.
Elokuvan tuottajana toimi exploitaation ja halpiksien erikoismies Roger Corman, jonka löytöihin lukeutuvat myös Francis Ford Coppola, Jonathan Demme, Monte Hellman ja Jack Nicholson. Scorsesen toinen täyspitkä elokuva valmistui 24 päivässä 650 000 dollarilla Cormanin tiukassa kontrollissa. Vaatimaton budjetti näkyy häiritsevästi vain ensimmäisessä kohtauksessa. Scorseselta puuttui taiteellisen vapauden lisäksi leikkaaja Thelma Schoonmaker, jonka kanssa hän on usein työskennellyt ensimmäisestä elokuvastaan lähtien. Niinpä hän ilmeisesti leikkasi itse Vapauden verisen laulun, mutta ammattiliiton sääntöjen vuoksi ei voinut ottaa krediittiä siitä. Scorsese ja ohjaaja Michael Powell näyttelevät pienissä rooleissa.
Vaikka Scorsese hyödyntääkin uskonnollista symboliikkaa ja pyrkii yhteiskunnalliseen kommentaariin kuvatessaan ammattiyhdistystaistelua ja rotusortoa, on Vapauden verinen laulu myös eksploitaatioelokuva. Nykystandardeilla mitattuna seksiä ja väkivaltaa on kuitenkin vähemmän kuin tavallisessa toimintaelokuvassa. Yksittäisten kohtausten vaikuttavuus peittää käsikirjoituksen ja näyttelijätyön heikkouksia. Varsinkin viimeinen kohtaus on niin tehokas, että se antoi luvan odottaa nuorelta ohjaajalta vielä paljon. Scorsese onkin lunastanut lupaukset sellaisilla elokuvilla kuin Taksikuski (1976), Kuin raivohärkä (1980) ja Mafiaveljet (1990).
Dvd:ltä ei löydy edes traileria ohjaajan kommenttiraidasta puhumattakaan. Lisämateriaalin puuttumista kompensoi kuitenkin kuvanlaatu, joka on erinomainen elokuvan iästä huolimatta. Suomen elokuva-arkiston mukaan teatterilevityksessä on ollut noin kolme minuuttia pidempi versio, mikä jää hiukan kaivelemaan mieltä. Region 1 -julkaisu sisältäisi tämän 88-minuuttisen version. Scorsesen ja exploitaation ystäville Vapauden verinen laulu on pakollinen hankinta.
Seuraava:
Aina eka kerta
Arvostelu elokuvasta 50 First Dates / Aina eka kerta.
Edellinen: Kolmas mies
Arvostelu elokuvasta Third Man, The / Kolmas mies.