Woody Allen: A Documentary – Manhattan, Movies & Me valkokangas

Robert B. Weiden dokumentin nimi lupaa paljon. Woody Allen on tehnyt hämmästyttävän uran elokuvaohjaajana: mies aloitti vuonna 1966 ja on sittemmin tahkonnut 48 elokuvaa. Teatterilevitykseen kelpaavan, tyhjentävän dokumentin tekeminen Allenin urasta on sula mahdottomuus. Fokusta siis tarvitaan, ja onkin harmi, ettei tästä elokuvasta sellaista juuri löydy.

Allenin ura alkoi lehtien avustajana ja sittemmin hän ajautui miltei vastentahtoisesti stand-up -koomikoksi New Yorkin klubeille ja lopulta televisioon. Elokuvien pariin hän siirtyi käsikirjoittajana, ja dokumentissa käykin ilmi miten ilmiömäisen nopea ja tehokas kirjoittaja hän on edelleen.

Allenin uran alkuvaiheisiin paneutuva osio on dokumentin mielenkiintoisinta antia, ehkäpä myös osuvien henkilöhaastattelujen ansiosta. Allenmaisen neuroottiseen lapsuuden puimiseen ei sentään päästä, vaikka aito juutalainen äiti haastattelussa vilahtaakin. Alkuvaiheiden käsittely pohjustaa Allenin uraa. Mies on määrätietoinen, itsepäinen, tuhansia ajatuksia pursuava ahkera ideanikkari. Ja onnekas tavatessaan oikeita ihmisiä oikeaan aikaan.

Vahvan käsikirjoituksen lisäksi ”Woody Allen -elokuvan” olennaisimpiin työkaluihin lukeutuu näyttelijän työ. Dokumentissa kuullaankin hänen elokuviensa tähtiä pitkä liuta. Annie Hallin (1977) tähti Diane Keaton, elokuvan Luotisade Broadwaylla (1994) ihana sekopää Dianne West sekä uudempien, Euroopassa kuvattujen elokuvien tähdet kuten Penélope Cruz, Naomi Watts ja Scarlett Johansson ovat mukana. Allenin työmetodeista he eivät tosin sano oikein mitään.

Yksi merkittävä yhteistyökumppani loistaa poissaolollaan: Mia Farrow. Farrow näytteli monissa ohittamattomissa teoksissa, muun muassa elokuvissa Miehiä ja vaimoja (1992) sekä Hanna ja sisaret (1986). Ohjaajan ura meinasi tyssätä konsanaan Farrow'n tyttäreen rakastumiseen. Varsinkin Yhdysvalloissa seuratussa oikeustaistelussa pariskunta kävi raakaa taistelua yhteisistä lapsista. Dokumentissa aihetta vain sivutaan. Myös Keatonia olisi kuullut mieluusti lisää, koska hän oli mukana Allenin läpimurtoelokuvissa ja vaikutti hänen uraansa paljon, kuten Farrow myöhemmin. Niin ollen Allenin rakastama New York ja Manhattan jäävät myös käsittelemättä.

Weide on koettanut mahduttaa dokumenttiin niin Woody Allenin persoonan kuin hänen elokuvansakin. Yleisön onneksi Allen on valloittavan hauska niin haastatteluissa kuin arkistopätkissäkin. Lukuisat elokuvakohtaukset rytmittävät ja taustoittavat muuten hieman sekavaa ja pinnallista dokumenttia. Allen jää lopulta etäiseksi, kuin yhdeksi elokuviensa hahmoista: neuroottiseksi naisia rakastavaksi hölmöksi, joka lopulta on aika valloittava.