Made in England: The Films of Powell and Pressburger valkokangas

Elokuviin tutustuminen tuorein silmin ja ilman niiden julkaisuajan kulttuurillista painolastia voi avata täysin uudenlaisen ja maagisen maailman näiden taideteosten arvostukselle. Elokuvahistorian dokumentoijana sekä sen innokkaana kertojana profiloitunut Martin Scorsese palaa tuottajana ja esittelijänä hyvän ystävänsä Michael Powellin sekä brittiläisen studiokauden elokuvien taian esittelyyn David Hintonin BBC dokumentissa Made in England: The Films of Powell and Pressburger (2024).

Made in Englandin läpi kulkee henkilökohtaisuuden punainen lanka. Scorsese vietti astmaatikkona lapsuudessaan paljon aikaa television äärellä ja katseli monien amerikkalaisten tavoin englantilaiset 1940–1950-lukujen elokuvat piskuisesta ruudusta. Suttuiset mustavalkokopiot kapeassa kuvasuhteessa onnistuivat silti kiehtomaan mielikuvitusta. Kaikista parhaiten sen tekivät jousiammuntataulun logokseen ottaneen The Archers -tuotantoyhtiön (1939–1957) elokuvat, joiden takana oli poikkeuksellisesti yhdessä kreditoitu tekijäkaksikko Michael Powell ja Emeric Pressburger.

Scorsese jäljittää aikanaan vähän tunnettuja elokuvantekijöitä ja heidän työnjakoaan, minkä perintö oli pitkään mystisyyden savuverhon piilottama. Peribrittiläinen Powell oli jo mykkäkaudella aloittanut elokuvanteon moniosaaja ja ohjaamisen energinen dynamo. Ideoita pursuava käsikirjoittaja Pressburger taas oli unkarinjuutalainen, jonka työskentelyn Saksassa UFA-yhtiön palveluksessa natsien valtaannousu päätti ja johti hänet lopulta emigroitumaan Englantiin tuottaja Alexander Kordan palvelukseen. Kordan tutustutti Pressburgerin Powelliin.

Powell ja Pressburger löysivät toisistaan mielenyhteyden sekä keskinäisen arvostuksen, mikä tuli tuottamaan elokuvahistorian maagisimpiin kuuluvia teoksia. Pressburger käsikirjoitti alkuperäistarinat ja Powell hoiti ohjauksen, mutta muuten he tekivät kaiken yhdessä tasavertaisina kumppaneina. The Rank Organisation tarjosi puitteet, joissa heidän tuotantoyhtiönsä sai luovan vapauden turvin tehdä haluamiaan independent-elokuvia, mikä oli aikakauden sisällöltään säädellyille studioelokuville poikkeuksellista.

Hyvän ilmapiirin luominen kuvauksissa mahdollisti hienojen näyttelijöiden työskentelyyn kaksikon elokuvissa. Heitä olivat muun muassa David Niven, Deborah Kerr ja David Farrar, joiden kasvot ja kehot olivat kuvauksen keskiössä. Kekseliäs elokuvallisten tekniikoiden käyttö taas toteutui Georges Mélièsin kaltaisen taikurin varmuudella, missä maanpäällinen maailma loisti Technicolor-väreissä mustavalkoisen taivaan sijaan ja kengät kuljettivat kantajansa turmioon. Englantilaisina he myös nostivat elokuvissaan esiin sekä brittien kansallistunnetta että kulttuurien välistä yhteisymmärrystä, jopa sota-aikana.

Elokuvakatkelmia ja harvinaista arkistomateriaalia hyödyntävä Hintonin dokumentti käy Scorsesen asiantuntevalla johdolla läpi kaksikon elokuvat aina toisen maailmansodan aikaisesta propagandistisesta Paosta (49th Parallel, 1941) tuotantoyhtiön viimeiseen elokuvaan Kenraali katoaa (Ill Met by Moonlight, 1957) asti. Kaikkiin elokuviin ei ehditä keskittyä, joten painoarvo on heidän keskeisimmissä yhteistöissään.

Näitä olivat persoonallista menetyksen tunnetta henkivä Se alkoi Berliinissä (The Life and Death of Colonel Blimp, 1943), historian ymmärryksen puolesta puhuva Canterburyn tarinoita (A Canterbury Tale, 1944), kielletyn rakkauden tragedia Myrskyöitä (I Know Where I’m Going! 1944), humaani angloamerikkalaisia suhteita lämmittävä Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death, 1946), psykoseksuaalinen Musta narsissi (Black Narcissus, 1947) sekä balettia ja oopperaa vallankumouksellisesti elokuvaan yhdistävä Punaiset kengät (The Red Shoes, 1948) ja Hoffmannin seikkailut (The Tales of Hoffmann, 1951).

Sota oli merkittävä vedenjakaja kaksikon uralla tuoden heidän töihinsä traumojen käsittelyä parantavan mielikuvituksen ja rakkauden voimalla verrattuna muihin ajan kyynisen synkkiin elokuviin. Powellilla ja Pressburgerilla oli vaikeuksia löytää elokuvilleen uutta ääntä rauhanajan kaupallisuuden paineessa. He onnistuivat vastaamaan haasteeseen tyylillisillä kokeiluilla sekä pinnanalaisten halujen kuvaamisella. Julkaisulliset erimielisyydet johtivat muutaman vuoden välirikkoon, joka dokumentissa sivuutetaan nopeasti, miesten palatessa yhdessä brittiläisen (sur)realismin pariin. The Archersin lopettaessa toimintansa yhteistyö päättyi, mutta ystävyys säilyi.

Scorsesen Century of Cinema (1995–1998) sarjaan tehtyä dokumenttia A Personal Journey with Martin Scorsese Through American Movies (1995) täydentäen huomio on nyt brittiläisessä elokuvassa, josta hän ei suunnitelmistaan huolimatta ole omaa dokumenttia ehtinyt vielä ohjata. Hintonin ohjauksessa Scorsesen tuotannon tyylilliset, teemalliset ja hahmolliset ratkaisut rinnastetaan Powellin ja Pressburgerin elokuviin. Erityisesti häneen on vaikuttanut kaksikon teatraalisuus, värit (punainen) ja musiikin ehdoilla rytmitetyt ilmaisuvoimaiset elokuvalliset jaksot.

Näkökulmaltaan tarkkarajaisen dokumentin selkeä keskushahmo on teoksen nimestä huolimatta Powell, jonka uraan ja elämään paneudutaan myös Pressburger-yhteistöiden ulkopuolella. Scorsese oli mukana nostamassa elokuvanteosta metatasolla ja raadollisin keinoin kertovan Kurkistelijan (Peeping Tom, 1960) murskalyttäyksen jälkeen unohduksiin painuneen ohjaajan arvostusta movie brats -sukupolven keskuudessa sekä maailmanlaajuisesti. Powell vieraili myös Suomessa toisilla Sodankylän elokuvajuhlilla vuonna 1987 vaimonsa ja Scorsesen leikkaajan Thelma Schoonmakerin kanssa.

Upeita katkelmia restauroiduista elokuvista tarjoava Made in England innostaa uusia yleisöjä katsomaan The Archersin elokuvia sekä tarjoaa tietoutta niiden luomisprosessien taustalla. Omien sanojensa mukaan Powell ja Pressburger olivat kuin amatöörejä ammattilaisten maailmassa, mikä mahdollisti heidän töidensä välittämät vahvat tunteet ja uskon taiteen merkitykseen elämässä. Hieman suomalaisessa hengessä myöskään britit eivät omia sankareitaan Powellia ja Pressburgeria aikanaan tunnustaneet. Tähän tarvittiin ulkopuolisen ymmärtäväinen ja rakastava katse, joka on nyt saanut Scorsesen johdolla täydellisyyttä hipovan elokuvallisen muotonsa.