Kuin raivo härkä valkokangas

Kun Martin Scorsese sai vihdoinkin sääli-Oscarin noin kuudenneksi parhaasta elokuvastaan, sattuu osuvaan saumaan hänen ehdottomasti parhaan elokuvansa uusintakierros Cinema Mondon levittämänä valikoidusti meikäläisissä teattereissa. Ja tämä Scorsesen paras elokuva on tietenkin Kuin raivo härkä, jota voidaan pitää jopa riippakivenäkin ohjaajan myöhemmälle uralle, koska sen erinomaisuutta on vaikea ylittää. Yhdysvaltain elokuva-arkiston "kulttuurisesti merkittäväksi" tituleeraama ja kansalliseksi suojelukohteeksi valittu Kuin raivo härkä komeilee myös Yhdysvaltain elokuvainstituutin kautta aikain sadan parhaan amerikkalaisen elokuvan listalla.

Elokuva alkaa vuoteen 1964 sijoittuvalla kohtauksella. Vanhentunut ja makkaratolkulla lihonut La Motta harjoittelee yökerhoesiintyjän repliikkejään takahuoneessa. Hänen viimeisen lauseensa, "That’s entertainment", jälkeen leikataan 23 vuotta ajassa taaksepäin nyrkkeilyotteluun, jossa Motta ottaa iskuja vastaan.

Vertaus nyrkkeilyyn yhteiskunnallisesti hyväksyttynä väkivaltaviihteenä on tyrmäävän ironinen. Samalla katsoja viedään ensimmäistä kertaa nyrkkeilykehän sisäpuolelle, mikä jatkossa toistuu usein. Mottan rinnalla hänet pakotetaan aistimaan ottelun kauhu ja huuma – veren ja hien purkaukset, yksinäisyyden ja pelon, väkivallan ja raivon, voiton riemun ja tappion nöyryytyksen. Alkukantaisen hurmion, joka sokaisee ulkopuoliselta maailmalta ja tekee sen merkityksettömäksi. Nyrkkeilykohtausten kuva- ja äänimaailma jaksaa aina vain hämmästyttää, kun kauniin kauhea tyylittely syrjäyttää todellisuuden kurottaessaan kohti inhimillistä totuutta.

Vaikka aina äärimasokistisiin mittasuhteisiin paisuvalla kärsimyksellä on Scorsesen elokuvassa vankka asemansa, niin sillä on myös oikeutettu roolinsa kontekstissa. Jos huippu-urheilu, ja varsinkin ammattinyrkkeily, jotain merkitsee niin sitä, että kärsimys ja fyysinen tuska ovat olennainen osa koko jutun ydinmehua. Kipukynnyksen ylittäminen ja kivun yli-inhimillinen sietäminen merkitsevät urheilijalle ensimmäistä ja tärkeintä voittoa – voittoa omasta itsestään. Mottan tuska on kuitenkin enemmän mielentila: vain nyrkkeilykehässä hän pystyy purkamaan henkisiä paineitaan ja kommunikoimaan demoniensa kanssa. Ilmaisemaan itseään legitiimisti väkivallan kautta. Nyrkkeilykehässä Motta löytää oman arvonsa, paikkansa maailmassa. Siellä hän ottaa vastaan ja antaa.

Mottan "itsekuritus" huipentuu kohtalokkaassa titteliottelussa Sugar Ray Robinsonia vastaan vuonna 1951. Scorsese on tyylitellyt ottelun rujon väkivallan mittoihin, jotka ovat kestäneet ohi digitaaliefektiajan. Huikean kokonaisuuden kruunaa alkuperäinen selostusääni, josta on edelleen karmivasti aistittavissa teurastukseksi muuttuneen ottelun valtava kiihko, hämmennys ja vimma. Lopulta kehätuomari keskeytti Mottan ja Robinsonin kuudennen kohtaamisen kolmannessatoista erässä. Veriseksi jauhelihaksi piesty Bronxin härkä oli kestänyt Robinsonin raivokkaat iskuryöpyt, mutta muuta ammattiylpeyden aihetta hänellä ei tuossa vaiheessa enää ollutkaan vaimonsa, perheensä, veljensä ja ystävänsä menettäneenä.

La Motta itkee elokuvassa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran sopuottelun jälkeen, kun hän on pettynyt itseensä urheilijana, ja toisen kerran pidätyssellissä, kun hän on vihdoinkin pettynyt itseensä ihmisenä. Pidätettynä hän ensimmäistä kertaa valittaa myös fyysisestä kivusta rusikoituaan rystysiään ja otsarustoaan kiviseinään: "Minä en ole eläin! En ole eläin!" Ehkä Motta tajuaa hukkaan heitetyt saavutukset ja elämänsä totaalisen tyhjyyden – yksinäisyyden, jota moni mies eniten pelkää ja joka monen turmion tielle tuuppaa.

Päätöskohtauksessa, jossa De Niron Motta siteeraa Marlon Brandon "I coulda been a contender" -monologia klassikosta Alaston satama (On the Waterfront, 1954), on aistittavissa lunastuksen heikkoa henkeä, vaikkakin itsesäälin puuskassaan La Motta edelleen syyttää epäonnistumisistaan enemmän muita kuin itseään. Ex-maailmanmestari ei vieläkään ymmärrä, että itsekkyys, fallis-narsistisuus, sairaalloinen mustasukkaisuus ja väkkärälleen vääristynyt itsetunto ovat suurimmat kärsimyksen aiheuttajat. Ehkä hän kuitenkin vihdoin ymmärtää näytelleensä narria narrien leikissä.

Scorsese päättää Mottan urheilu-uran kuvauksen tämän ja Robinsonin vuoden 1951 otteluun, jossa Motta menettää maailmanmestarin tittelinsä puistattavan pieksennän jälkeen. Tosielämässä Mottan ura kuitenkin jatkui vielä kaksi vuotta. Hänet myös lyötiin ensimmäisen ja ainoan kerran kanveesiin vuonna 1952. Kaatuvat ne härätkin.