Suljettu saari valkokangas

New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese kokeilee uusimmassa ohjauksessaan Suljettu saari nykyelokuvatarjonnassa harvinaista film noir -mysteeriä. Dennis Lehanen samannimiseen romaaniin perustuva tarina sijoittuu kylmän sodan aikakaudelle vuoteen 1954. Tupakka palaa ja savun keskellä viipyilee jatkuva paranoian ja salaliittoteorioiden tuntu. Kehenkään ei voi luottaa ja todellisuustaju tuntuu pettävän sekä katsojalla että tarinan sankareilla.

Tarina alkaa liittovaltion etsivä Teddy Danielsin (Leonardo DiCaprio) saapuessa Bostonin liepeillä mielisairaalaa kantavalle Shutter Islandin saarelle. Tarkoituksena on löytää kadonnut potilas. Pian seuraa sarja kysymyksiä. Kuinka on mahdollista, että täysin vesitiiviistä vankilasta voi päästä potilas pakoon? Miksi Danielsin ja hänen parinsa vastaanottava tohtori Cawley (Ben Kingsley) pimittää etsiviltä tietoa? Jotain hämärää on tekeillä. Jopa mielisairaat potilaat varoittavat Danielsia saarella vaanivasta vaarasta.

Kadonneen naisen mysteeriäkin suuremmaksi kysymykseksi kasvavat lopulta Danielsin traumat, jotka vainoavat miestä hänen unissaan. Tukahdutetut muistot natsien keskitysleirien uhreista vihjailevat kyvyttömyydestä unohtaa ihmisten raakalaismaisuus. Etsivä itse kuitenkin vaikuttaa aggressioihin helposti yllytettävältä hermoheikoilta. Samoin hänen unissaan kummitteleva muisto epäonnistuneesta parisuhteesta kiusaa. Kuka tämä salaperäinen Daniels oikein on miehiään?

Klassisilta kauhuelokuvilta goottisairaalakuvastoa lainaileva on parhaimmillaan visuaalisesti henkeäsalpaavaa seurattavaa. Alfred Hitchcockin mysteerien tapaan elokuva käynnistyy räväkästi heittäen katsojan keskelle tapahtumia. Voimakkaasta alusta lienee kiittäminen myös Scorsesen pitkäaikaista hovileikkaajaa Thelma Schoonmakeria.Suljettu saari

Suljettu saari romahtaa kuitenkin omaan pituuteensa, koska M. Night Shyamalanin mysteerielokuvien tapaan etenevän elokuvan yllätyskäänteen arvaa liian pian. Vieläkin ongelmallisempaa on elokuvan itsetarkoituksellinen mystisyys. Scorsese yrittää hämätä katsojaa surrealistisilla unijaksoilla parhaansa mukaan. Näissä kuitenkin sorrutaan lähinnä tahattomaan koomisuuteen. Kömpelön omituisia keskusteluja värittävät irvokkaat takaperin kelatut savut, punaiset verhot ja tuhkautuvat huoneet. Lähimpänä vertailukohtana lienee David Lynchin elokuvien estetiikka, mutta tässä tapauksessa tehdään vain vahinkoa kertomuksen uskottavuudelle.

Tyylirikot ovat erityisen harmittavia, koska Suljetussa saaressa kaikuu monessakin mielessä ohjaajan tunnistettava kädenjälki. Jos Dennis Lehanen alkuperäinen tarina käsittelee aikakauden paranoiaa, löytää Scorsesen tulkinnasta henkilökohtaisen tragedian aineksia. Kuten hänen useissa elokuvissaan, myös Suljetussa saaressa on ennen kaikkea kyse ympäristössään rimpuilevista epästabiileista yksilöistä. Kauhua ei synnytetä halvoilla shokkikeinoilla vaan painavin kysymyksin: kykenemmekö ylipäätänsä hyväksymään epämiellyttäviä piirteitä itsestämme ja kuinka voimme elää tekemiemme virheiden kanssa?

Nämä kysymykset latistuvat kuitenkin halvan mysteerin runnoessa niitä allensa. Draamallinen jännite Shutter Islandin todellisesta luonteesta ja Danielsin oman houreisen näkökulman välillä kaipaisi dynaamisuutta, ei tarpeetonta katsojan harhaanjohtamista. Puolivälin jälkeen kellumaan jätetty juoni jättää pakotetun, ylikypsän psykotragedian maun jälkeensä.