Killers of the Flower Moon valkokangas

Martin Scorsesen elokuva Killers of the Flower Moon (2023) on suunnanmuutos melankolisesti taaksepäin katsoneen gangsterigenren jäähyväisteoksen The Irishmanin (2019) jälkeen. Samalla se on ohjaajan paluu historiallisesta konfliktista kertovan aiheen (Gangs of New York) sekä henkisen tutkiskelun ja ymmärryksen etsimisen pariin (Silence). Rikoselokuvan piirteitä saava teos on ennen kaikkea vahva henkilödraama ja moraliteetti alkuperäiskansojen kohtelusta.

David Grannin historialliseen tutkielmateokseen Killers of the Flower Moon - Öljymurhat ja FBI:n synty (suom. Ari Väntänen, 2023) pohjautuva tarina kertoo Oklahoman Osagen piirikunnasta maataa saaneen osage-alkuperäiskansan julman ja epäinhimillisen kohtelun tositarinan. Kun reservaatin mailta löydettiin öljyä, rikastuivat osaget suunnattomasti heille maksetuista porausoikeuksista. Omaisuutensa tähden heitä alkoi kuolla hämäräperäisissä olosuhteissa ja vetoomuksista huolimatta asiaan puuttui vasta pitkän odotuksen jälkeen juuri perustettu FBI.

Osage-murhien tarina on kerrottu aikaisemmin Mervyn LeRoyn elokuvassa Valtiollinen poliisi iskee (The FBI Story, 1959), jossa se oli yksi segmentti James Stewartin narratoimassa FBI:n syntykronikassa. Scorsese ja käsikirjoittaja Eric Roth ottavat Grannin rikostutkintaan keskittyvän kirjan pohjalta erilaisen ja inhimillisemmän lähestymistavan. Murhista ei kerrota niitä ulkoapäin ratkomaan tulleiden poliisien vaan sisältäpäin osagejen itsensä sekä heidän murhista vastuussa olleiden vallanhimoisten valkoisten henkilöiden näkökulmasta.

Oklahomaan saapuva ensimmäisessä maailmansodassa palvellut Ernest Burkhart (Leonardo DiCaprio) saa töitä setänsä William ”King” Halen (Robert De Niro) karjatilalla sekä autokuskina rikkaille osageille. Rahanhimoinen ja viinaan menevä Ernest rakastuu, osittain setänsä tukemana, osage Mollie Kyleen (Lily Gladstone), jolla on äitinsä ja siskojensa kanssa suuri omaisuus öljyrahojen ansioista. Mollyn kanssa naimisiin menevä ja perheen perustava Ernest ajautuu moraaliseen kamppailuun, kun osageja alkaa kuolla ja King uskoo heidän rahojensa kuuluvan omalle perheelleen.

Killers of the Flower Moon on elokuvateon mestarinäyte jokaiselta osa-alueeltaan näyttelystä, lavastuksesta, leikkaukseen ja Robbie Robertsonin musiikkiin. Elokuva vetää ensihetkistään alkaen sisäänsä osagejen henkiseen maailmaan, joka piirtyy laajakuvissa Oklahoman preerioiden keskelle. Kuin pöllön siivillä etenevä elokuva ei päästä irti erittäin pitkästä kestostaan huolimatta, mikä saattaa silti osoittautua suurempaa yleisöä karkottavaksi tekijäksi. Scorsesen pitkäaikainen unelma tehdä lännenelokuva on tavallaan toteutunut, mutta korruptoituneista cowboyista kertova elokuva on täydellinen antiteesi John Fordin teosten intiaanikuvalle.

Äärimmäinen kunnioitus osagejen esittämistä kohtaan paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, aina heidän pukujensa langanpätkistä ja puheen rytmistä alkaen. Valkoisten kulttuurin omaksumaan pakotetuista osageista monet eivät saaneet itse hallinnoida omaisuuttaan, josta huolehtivat heidän edunvalvojansa ja perheenjäsenet, mikä herätti ahneuden ja väkivallan kierteen. Rinnastus Tulsan joukkomurhaan (1922) tehdään korostaen sitä, kuinka samaan aikaan piilossa tapahtuneet osagejen murhat jätettiin suurelta osin käsittelemättä.

Assimilaatiopolitiikan jälkeen murhien uhreiksi joutuneiden osagejen kokeman tuskan ja kärsimykset tuo katsojan iholle Gladstonen tunteellinen roolisuoritus Molliena. Elokuvan emotionaalisena sydämenä hänen olisi toivonut olevan tasavertainen päähenkilö Ernestin kanssa. Kun Scorsesen rikoselokuville tyypillisempi polveileva murhatutkinta FBI-agentti Tom Whiten (Jesse Plemons) johdolla etenee aina oikeussaliin asti jää Mollie enemmän taustalle. Kuolleet osaget, suurelta osin naiset ovat valitettavan usein rikoselokuvien toistama trooppi. Mollien ja Ernestin syvästi koskettavaa suhdetta kuljetetaan kuitenkin hyvin mukana kohti katharttista valintaa.

Vastakohdan osageille muodostaa valkoisten mahtimiesten ja heidän hyväksikäyttämien rikollisten kylmäävä pahuus. De Niron mestarillisesti tulkitsema Hale on tämän pahuuden ruumiillistuma joka ottaa monia muotoja hellän ymmärtäväisestä, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan asti. Osagejen lisäksi se kohdistuu hänen sukulaispoikaansa Ernestiin, jonka yksinkertaisuutta hän häikäilemättömästi hyödyntää. Ernestinä poikamaista charmiaan tavoitteleva DiCaprio on rooliin liian vanha, mutta näyttelijänlahjoiltaan täydellinen. Hän on toimissaan tuomittava, mutta samaistuttava rakkaudessaan ja huolenpidossaan diabetesta sairastavaa Mollieta kohtaan.

Scorsese ei ole menettänyt uransa alkuvaiheen teosten energisyyttä, vaikka hän osaa nykyään antaa enemmän tilaa hiljaiselle mietiskelylle osana luontoa ja ihmisten uskomuksia. Elokuvalliseen kieleen ja Rodrigo Prieton pitkiin ja elämää pursuaviin otoksiin luottava Scorsese ei pysty avaamaan kaikkea elokuvassa tapahtuvaa. Laaja henkilökaarti ja aikakauden rikostekniset menetelmät jäävät Grannin kirjan sivuille. Tällä kertaa elokuvan tekninen toteutus ei kuitenkaan vie huomiota teemoiltaan painavalta tarinalta, jonka keskiössä ovat rakkaus ja petos sekä anteeksianto ja anteeksi antamatta jättäminen.

 Scorsesen valinta elokuvansa epilogiksi on Wes Andersonin metatasot mieleen tuovan erikoinen. Sen kautta hän haluaa sanoa, kuinka valkoiset ovat aiemmin kertoneet tarinan osagejen murhista niiden todellisia uhreja ja heidän kokemuksiaan vähätellen. Suuren tarinankertojan oma panos tähän jatkumoon on tunteellinen ja sovitteleva jollaiselta koko Killers of the Flower Moon tuntuu.