The Irishman valkokangas

Mafiaveljien (Goodfellas, 1990) alussa Henry Hill toteaa leuhkan ylpeänä halunneensa aina olla gangsteri. Mafioson elämä kun oli Hillin mukaan makeampaa kuin Yhdysvaltain presidentin arki. The Irishmanissa Mafian palkkatappaja Frank Sheeran vannoo toisenlaisen, huomattavasti intohimottomamman ajattelumallin nimeen. Hän on osa mafiaa, koska ei oikein muutakaan voi. Hän tekee asioita, jotka mieluummin jättäisi tekemättä ja joiden myötä hän jää yksin.

The Irishmanin sielu on sen epilogi tai neljäs näytös. Mafiosot ovat joko haudassa, vankilassa tai vanhainkodissa. Veriset kädet on pesty ja käsiaseet ovat vaihtuneet kävelykeppeihin. Katolista katumusoppia koko uransa käsitellyt Martin Scorsese näyttää raakuuksia koko elokuvan tehneet harmaantuneet miehet hautajaismaisen surullisissa ja yksinäisyyttä hohkaavissa kuvissa.

Pyörätuolinsa vangin Frank Sheeranin (Robert De Niro) kertomasta tarinasta kyllä löytyvät ne klassisen mafiakertomuksen nousukiidot ja syöksylaskut. Kaikkea tekemistä kuitenkin varjostaa katumus ja omien valintojen kyseenalaistaminen. Fyysisen väkivallan lisäksi mafiosot ja heidän läheisensä rypevät henkisessä kiirastulessa. Siinä missä Joe Pescin hahmot Scorsesen aiemmissa rikoselokuvissa suorastaan rakastivat tappamista, on Pescin The Irishmanissa näyttelemä Russell Bufalino huomattavasti murheellisempi hahmo.

Bufalinoon tiivistyvä tietynlainen masentuneisuus on läsnä kaikissa henkilöissä, olivat he sitten mukana mafiassa tai politiikassa. Ylpeys, ahneus ja vallanhimo näennäisesti ajavat päähenkilöitä eteenpäin, mutta pinnan alla näkyy myös koettu vaihtoehdottomuus. Yhden isomman mokan jälkeen Sheeran on lukittu mafian palvelukseen loppuiäkseen. Vaarallisen elämäntavan kliseisiin palkkioihin, kuten rahakasoihin, ei yhdisty samanlaista hauskuutta kuin genren edustajissa yleensä.

Muutama Sheeranin kylmänviileästi tekemä korkean profiilin tappokeikka nähdään, mutta varsinaisia toimintakohtauksia niistä ei ole yksikään. Väkivalta on toteavalla tavalla brutaalia. Tappaminen vain tapahtuu. Itse kuolinhetkessä ei oikeastaan ole edes mitään ihmeellistä. Eloon jääville ihmishengen menetyksen merkitys aukeaa vasta myöhemmin, jos silloinkaan. Tekoja ei moralisoida, mutta niiden seuraamukset yhä syvemmin uurtuvilla kasvoilla ovat ilmeisiä.

Sekä Mafiaveljet että Casino (1995) käsittelivät rikollisten elämäntavan vaikutusta heidän läheisiinsä. Vaimo vaihtuu tälläkin kertaa, eikä eripuralta vältytä. Olennainen lisä on Frank Sheeranin tytär Peggy (Anna Paquin), joka hiljaisuudellaan tuomitsee isänsä. Vaikka Frank ja Peggy jakavat vain muutaman lyhyen kohtauksen, on isän ja tyttären välinen suhde tarinan traagisin.

Sheeranin muistelmiin (I heard You Paint Houses, 2004) pohjaava rikosdraama edustaa osin samanlaista historiankirjoitusta kuin James Ellroyn romaanit (eritoten Alamaailma-trilogia, 1995–2009). Mukana on paljon tunnettuja nimiä Kennedyista Kingiin. Salaliittoteorioihin vähintäänkin viitataan. Jimmy Hoffan katoamisella on spekuloitu aina vuodesta 1975 lähtien, eikä Sheeran suinkaan ole ainoa murhaaja, joka on väittänyt tietävänsä ammattiyhdistysjohtajan kohtalon.

The Irishman ei ole historiankirjoitusta. Se on muistelma. Muistelmissa mielenkiintoisinta on se, mitä ja miten muistetaan. Yksin oleva palkkatappaja näkee menneisyydestä sen vääjäämättömyyden ja ne teot, jotka tekivät hänestä yksinäisen vanhuksen. Osapuolet ovat toki toistensa kurkuissa kiinni, mutta Sheeran, Bufalino ja Hoffa ovat itse sielujensa pahimpia vihollisia.

Tarina alkaa pitkällä kamera-ajolla. Elokuvakieli on muutoinkin ehtaa Scorsesea. Mukana on ruttokaupalla pysäytyskuvia ja ihmisten kuolinpäiviä ja -syitä. Nopeasti käy selväksi, että sekä mafian että ammattiliiton johtohenkilöiden kohtalot ovat kurjia. Kuvaratkaisut ovat kuin yhdistelmä nuoresta energiasta riisuttua Mafiaveljiä ja Silencen (2016) pohdiskelevaa pysähtyneisyyttä.

Rustiikkinen kuvakerronta lyö onnistuneesti kättä näyttelijöitä nuorentaneiden tietokone-efektien kanssa, joista ennen elokuvan julkaisua kirjoitettiin huomattavan paljon. Muutamaa kumista De Niro -kuvaa lukuun ottamatta teknologian läsnäolo unohtuu, mikä on tietysti onnistumisen merkki.

The Irishman on mafiaelokuviin ainaisesti liitettävien tekijöidensä testamentti, viimeinen sana genrestä, jota he merkittävästi ovat muovanneet. On vaikea kuvitella Scorsesen palaavan bourbonilta ja sikareilta haiseviin baareihin, joissa italianamerikkalaiset ammattirikolliset istuvat. Tällä kertaa ei juonita Lufthansa-ryöstöä tai pyritä nousemaan Las Vegasin kuumimmaksi kasinoksi. Nyt vain yritetään ymmärtää ja antaa edes itselle anteeksi se kaikki paha, mitä on tullut tehtyä.