Noidankehässä

Vuoden 1972 olympialaisten terroriteon jälkilöylyistä kertova München palautti Hollywoodin satusedän kuolemanvakavien aiheiden pariin, vaikkakin Spielbergin lempiteemat koti ja perhe ovat olleet jatkuvasti väkevästi läsnä toisen maailmansodan taistelukentiltä ulkoavaruuden pirujen maapallon valloitusyrityksiin. Laatuelokuvana München kuuluu myös ohjaajansa vakavan arsenaalin parhaimmistoon. Parhaimpana antinaan se tarjoaa loisteliaasti tyyliteltyä visuaalisuutta ja kerronnan tiheää tunnelmointia 1970-luvun trillerin ja rikoselokuvan kovaksikeitetyimmän perinteen mukaan.

© Universal PicturesMünchen toimii hyvin myös poliittisena jännärinä, joka yllättävänkin onnistuneesti tasapainoilee aran aiheensa partaveitsen terällä. Israelin ja palestiinalaisten synkeässä kissa ja hiiri -leikissä, jossa vuorot vaihtelevat, ei almuja anneta ylivertaisesti kummallekaan osapuolelle, vaikka näkökulma onkin israelilaisten. Ja ainahan näkökulma on oltava. Onko se oikea, sekin riippuu näkökulmasta.

Ehkäpä Spielbergin onnistumisesta kielii se, etteivät kumpikaan taho olleet elokuvasta mielissään. Joka tapauksessa väkivallan kierre ja koston noidankehä sekä yksilöiden toimien voimattomuus niiden pyörteissä nostavat itsensä esiin jo alkupuolella ja saavat lopullisen sinettinsä hiljentävässä päätöksessä. Loppujen lopuksi kovimman hinnan ovat maksaneet ja edelleen maksavat tavalliset ihmiset, jotka haluaisivat vain olla kotonaan ja elää perheensä kanssa.

© Universal PicturesPerheen merkitys ja sen puuttuminen korostuu myös terroristijohtajien perään lähetettyjen miesten pienessä, eristetyssä yhteisössä. Salamurhaajien sympaattisuus ja tavanomaisuus ovat rivossa ristiriidassa heidän veriseen työhönsä nähden. Miesten moraali joutuu ensimmäisen kerran koetukselle, kun he kuulevat, että heidän kostotyönsä on vain lisännyt kierroksia verisen väkivallan kierteeseen. Ilmeet sen kun kiristyvät joka kerta joukon johtajan laumalleen kokkaaman herkullisen aterian äärellä, kun toivottomuus ja kostotekojen totaalinen turhuus lisääntyvät entisestään jokaisen attentaatin jälkeen. He tekevät työtä, jolla on heille itselleen vähintään äärimmäinen henkinen hinta, ja lopputuloksena on se, että rauha kuulostaa vain entistäkin mahdottomammalta.

© Universal PicturesPäähenkilöt Eric Banan johdolla tekevät hienoa työtä ja ovat elokuvan sielu, jota ilman perinteisen spielbergiläiset sudenkuopat tekisivät itse elokuvasta henkismoraalisen torson tyyliin Schindlerin lista (1993), jossa ohjaajalta karkasi tunnemopo käsistä, kun mestariteokselta vedettiin loppumetreillä matto alta. Vastaava nuukahdus tapahtuu valitettavasti myös Münchenissa, kun on jostain käsittämättömästä syystä pakon pakko banaalisti sommitella päähenkilön parittelu vaimonsa kanssa panttivankien ja terroristien hurmeiseen tappamiseen lentokentällä. Onneksi lopun kaamean komeat kuvat ehtivät hiukan paikkailla kyseistä rimanalitusta, joka on myös tyylirikko. Väkivallalla ei Münchenin edustamassa genressä sovi mässäillä. Se mitä näytetään, näytetään nopeasti ja rujosti ja sillä on jokin tarkoitus.

Muutenkin olisi ihan eri juttu lähteä tarkastelemaan Spielbergin elokuvaa amerikkalaisena kannanottona. Lähihistorian Eurooppa näytetään pimeyden sydämenä, jossa terroristijohtajat elävät herroiksi ja jossa mystiset eurooppalaiset vaikuttajat ovat asettuneet hallitusten ja moraalien yläpuolelle tehden maailmanpolitiikan räjähdysherkästä tilanteesta pelkkää kauppatavaraa. Mutta Hollywood-elokuvaksi Münchenissa on paljon hyvää eikä se sorru kyynisessä perussanomassaan turhiin hurskasteluihin. Maailmassamme on asioita, joiden puolesta ihmiset ovat valmiita taistelemaan loputtomiin. Kuten Balian, Jerusalemin puolustaja, kysyy Kingdom of Heavenin (2005) lopussa, että minkä arvoinen kaupunki on, saraseenikuningas vastaa: "Ei minkään... Kaiken!"

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 8 henkilöä



Lue myös