Lincoln kotikatsomo

Suurmiehet ovat suurmiehiä hyvässä ja pahassa aina Gandhista Hitleriin. Suurmiehien postuumi ongelma on kuitenkin se, että heistä on hyvin hankala tehdä muita kuin suurmieselokuvia. Perinteisistä menneiden vuosikymmenien pönötyselokuvista ja kehdosta hautaan -kuvauksista on sentään hieman päästy yli, ohi tai ympäri rajaamalla elokuvien aihepiirin ja ajallisen jakson aiempaa tarkemmin. Keskittymällä vaikkapa mainitun Hitlerin viimeisiin päiviin Perikato-elokuvassa saatiin samalla tiivistettyä esille jotain olennaista sekä Johtajasta itsestään että koko aikakaudesta.

Ohjaajaveteraani Steven Spielberg tarttui oman maansa historian kenties eniten kaapin päällä olevaan merkkihenkilöön eli Abraham Lincolniin hyvistä lähtökohdista ja hyvin valitusta näkökulmasta. Lincoln keskittyy pääsääntöisesti mutta ei kokonaan presidentti Lincolnin päätökseen kumota orjuus sisällissodan viimeisinä kuukausina sekä rajuun poliittiseen taisteluun, jota asiasta käytiin.

Poliittisen juonittelun, kulissien takaisen vehkeilyn ja myös Lincolnin itsensä esittäminen kovan luokan manipulaattorina osuu napakymppiin, ja poliitikkojen kähminnät ja asetelmien haut ovat parhaan A-luokan poliittista draamaa. Harvoin on elokuvien esittämä puoluepolitiikka ollut näin intensiivistä ja harvoin siinä on ollut näin korkeat panokset, kun Lincoln tieten tahtoen pitkittää sisällissodan päättymistä ja uhraa oman puolensa sotilaita saadakseen ratkaisevan äänestyksen järjestettyä ennen kuin vääjäämätön rauha tulee sotkemaan kauaskantoisemmat tavoitteet orjuuden loppumisesta.

Lincolnin tarkoitusperät ovat tietysti jälkiviisaasta vinkkelistä katsottuna hyvät, sillä aniharva nykypäivän ihminen voisi väittää, etteikö orjuuden lopettaminen ollut moraalisesti ja yhteiskunnallisesti oikea päätös. Mutta pohjimmiltaan Lincolninkin tapauksessa tarkoitus pyhitti keinot, ja presidentti apureineen astui erittäin harmaalle ja suorastaan mustalle alueelle keinotellessaan ja manipuloidessaan lakia ja systeemiä.

Spielberg ei tätä prosessia kaunistele. Mitä muutakaan kansanedustajien avoin lahjominen, palkintovirkojen lupaaminen ja eri osapuolien pelaaminen toisiaan vastaan on kuin likaista peliä, josta on kansanvallan toteutuminen kaukana. Jokainen poliitikkohan voi väittää omien aikeidensa olevan niin sanotusti oikeamieliset ja ainoat oikeat, ja perustella niillä sääntöjen rikkomiset, perusteleehan nykypäivän Yhdysvaltojenkin Nobel-rauhanpalkittu presidentti Barack Obama eurooppalaistenkin siviilien massavakoilua terrorismin ehkäisyllä. Vasta voittajien historia kuitenkin näyttää, kenen hämäräpuuhille voi antaa jälkikäteen hyväksynnän ja kenet voi tuomita paatuneena konnana.

Spielbergin suurimpana etuna kansallisen ikonin ja hänen aikalaistensa esittämisessä inhimillisinä, omien ajatusmalliensa ja aikakautensa painopisteiden rajoittamina henkilöinä on Lincolnia esittävä Daniel Day-Lewis. Day-Lewis on viimeistä partajouhea, äänenpainoa ja loputonta anekdoottia myöten kuin ison Aben ruumiillistuma. Day-Lewis kuittasi kolmannen miespääosa-Oscarin suorituksestaan, ja miehen suoritus on niin vakuuttava, että mies varmasti narisee Lincolnina vielä kommenttiraidallakin.

Daniel Day-Lewisin huippusuorituksen anteliaassa kuvaamisessa piilee kuitenkin paradoksaalisesti myös elokuvan suurin kompastuskivi ja perimmäinen syy, miksi potentiaalinen klassikkoelokuva jää laadukkaaksi mutta perinteiseksi elämäkertaelokuvaksi. Kuten mainittua, Spielberg keskittyy pääsääntöisesti mutta ei kokonaan orjuusdebattiin ja poliittiseen kuvioon. Jos ohjaaja ja ennen kaikkea leikkaaja olisivat keskittyneet aihepiiriin puhtaasti poliittisen väännön näkökulmasta ja karsineet kylmästi elokuvasta pois Lincoln-myytin pönkittämistä, olisi lopputulos ollut selvästi laadukkaampi.

Nyt elävä ihminen ja poliitikko Lincoln on vaarassa hautautua myytin rakentamisen alle. Oma lukunsa ovat pelastajaansa kaihoisasti tuijottavat, lautassilmäiset neekerit, joiden käyttö menee paikoin groteskiksi. Ei ihan jokaisen mustan palvelijan pitäisi katsoa kunnioittaen pelastajansa perään pysähtyneissä otoksissa, ja alkukohtausten mustan sotilaan esittämä pitkä siteeraus Lincolnin puheesta menee jo teatraalisen henkilöpalvonnan puolelle.

Elokuvaa ei myöskään saada loppumaan ajoissa eli perustuslakimuutoksen jälkitunnelmiin. Teokselle olisi ollut luonnollinen ja oivallinen lopetushetki siinä vaiheessa, kun avustajiensa kanssa keskustellut Lincoln toteaa, että hän haluaisi jäädä, mutta hänen on nyt pakko lähteä, jonka jälkeen presidentti kävelee iltahämärään. Mutta suurmieselokuvien haamu iskee, ja teosta pitkitetään täysin irtonaisella kuolinkohtauksella ja hautajaisten päällä kaikuvalla monologilla. Lopputulos on kaikesta huolimatta vahva ja vankka historiallinen draama, mutta jos editointipöydän ääreen olisi karannut kraatari ja leikannut saksillaan parisenkymmentä minuuttia ylimääräistä pönötystä pois, niin Spielbergillä olisi ollut käsissään uran parhaimpiin kuuluva draama.