A.I. - Tekoäly valkokangas

A.I. - Tekoälyä voisi luonnehtia E.T.-versioksi Blade Runnerista. Temaattisesti elokuva on mieltä hivelevä, mutta kerronnallinen toteutus ontuu rikkonaisena liian laahustavaksi ja lapselliseksi. Ohjaaja Steven Spielbergille projekti on ollut jopa ehkä turhankin kunnianhimoinen: saattaa loppuun edesmenneen Stanley Kubrickin aloittama elokuvateos. Markkinamaakarina Amerikan elokuvamaailman suurmieheksi nousseen Spielbergin tarttuminen A.I.:n ohjaksiin oli osaltaan myös Kubrickin oma tahto. Vääryyttä siis ei ole tehty.

Olisiko Kubrick tehnyt tämän projektin loppuun, on kysymys, johon emme koskaan enää saa vastausta. Itse elokuva on kuitenkin nyt valmistunut työnjatkajan toimesta, ja lopputulos on vähintäänkin yllättävä. A.I.:n temaattinen maailma on sama kuin Blade Runnerissa: keinotekoisen ihmisen, tällä kertaa mekan, avulla etsitään ihmisyyttä, tarkoitusta inhimilliselle olemassaololle. Blade Runnerin replikantit olivat orgaanisia ihmisjäljenteitä, jotka etsivät elämää. A.I.:n pieni meka-poika on mekaaninen ihmisjäljenne, siis kone, joka etsii elämän täyttymistä. Kummassakin teoksessa yhteinen nimittäjä on ihmisen ja keinotekoisen ihmisen välinen rakkaus ja sen mahdollinen olemassaolo todellisuudessa. Ja kuten nämä ihmisyyden filosofiaa kauniisti pohtivat teokset osoittavat, ruumiin alkuperällä ei ole merkitsijän suhdetta rakkauteen ja inhimilliseen olemassaoloon. Keinotekoinen voi olla luonnollista inhimillisempää.

Elokuvien keinotekoiset ihmisluomukset ovat ihmisen tieteenharjoittamisen äärirajojen ylittämistä, astumista jumaluuden maailmaan. Keinotekoisissa ihmisissä ihmiskunnan huippu jalostaa omaa lajiaan ohi luonnon evoluution. Tarkoitus on vilpitön, mutta tiede ei ole tutkinut vieläkään tarpeeksi tunnetta. Kun tunteelle puhalletaan henki, seurauksia ei voida tieteellisesti ennustaa tai jopa edes todentaa. Tunteen tiede on ihmisille vielä tuntematon tiedon alue ja sillä leikittäessä seuraukset ovat aavistamattomia. Konflikteista huolimatta keinotekoisista ihmisistä kehittyy kuitenkin ihmisyyden viimeiset lähettiläät. Niin Blade Runner kuin A.I.:kin osoittavat kiistattomasti mahdollisuuden posthumaanille tulevaisuudelle, jossa ihmisyys ei ole enää sidottu ihmiseen, ruumiiseen.

A.I. - Tekoäly on sisällöllisesti merkittävin ihmisyyttä pohtiva science fiction -elokuva sitten Blade Runnerin. Sisällöllisestä loistostaan huolimatta A.I. ei elokuvallisena kokonaisuutena yllä lähellekään Ridley Scottin mestariluomusta. Spielbergin teos rakentuu kerronnallisesti kolmesta osasta, joiden yhteensopivuus on ontuvaa.

Ensimmäinen, jopa hyvin kubrickmainen, osio johdattaa katsojan keskelle ihmisyyden ydinkysymyksiä, kun pienestä meka-pojasta tulee ihmisperheen lapsen korvike. Elokuvan alkupuoli rakentaa uskomattomat odotukset ihmisyyden problematiikan pohdinnalle. Filosofista kliimaksiaan kohti kulkeva tarina ottaa kuitenkin askeleen tyystin toisenlaiseen suuntaan ja lähtee kulkemaan mekastus-scifin viitoittamaa polkua pohjustaen alun tematiikkaansa tarrautumalla satujen tarjoamaan inhimillistämismalliin. Ratkaisu on perin juurin lapsellinen ja heppoisesti perusteltu. Lopussa elokuva onnistuu ponnistaen tavoittamaan edes pikkuriikkisen alun lupauksistaan, mutta kokonaisuus rapistuu entisestään emotionaalisen siirapin tulvahtaessa valkokankaalle. Spielberg ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi suuri visionääri, jotta hän olisi rohjennut uskoa tematiikkaansa ja antaa sen viedä elokuvaa, vaan on jälleen turvautunut markkinakikkoihinsa.

Yksi asia on kuitenkin päivänselvää. A.I. - Tekoäly on ehdottomasti Spielbergin mielenkiintoisin ja ajatuksia herättävin elokuva.