München valkokangas

Steven Spielbergillä on vauhti päällä. Lukuisten tuottamisprojektien lisäksi hän on tällä hetkellä puuhaamassa tämän vuosituhannen seitsemättä ohjaustansa. Vaikka viimevuotinen Maailmojen sota olikin tummasävyinen, ovat viime aikojen työt olleet viihteellisemmän ja tutumman laidan Spielbergiä. München on kaikkea muuta. Se on Spielbergin vakavin elokuva ja aivan varmasti vakavin sitten Schindlerin listan (1993).

München käsittelee vuoden 1972 Münchenin olympialaisissa tapahtuneen terroristi-iskun seurauksia. Palestiinalaisjärjestö Musta syyskuu otti yksitoista israelilaisurheilijaa panttivangeiksi ja vaati Israelilta yli kahdensadan vangin vapauttamista. Tapahtumat saivat loppunsa lentokentällä kaikkien panttivankien ja useimpien terroristien kuollessa poliisin huonosti organisoimassa iskussa.

Elokuva keskittyy Israelin vastaiskun kuvaamiseen. Kentällä kokematon Mossadin agentti Avner (Eric Bana) katkaistaan kaikista virallisista siteistä kotimaahansa ja lähetetään ryhmänsä kanssa Eurooppaan yhdentoista nimen listan kanssa. Vaikka itse Münchenin isku on kuvattu tositapahtumille suhteellisen uskollisena, on jälkipyykin suhteen otettu taiteellisia vapauksia. Tämä on ymmärrettävää jo senkin takia, että asioiden todellista laitaa ei moni tiedä.

Pelkän viihteen puolelle ei silti ole lipsahdettu, sillä Münchenissä on vahvoja poliittisia ja moraalisia sävyjä. Ennakkoon olisi voinut olettaa Spielbergin asettuvan selkeästi Israelin puolelle. Yhdessä käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Tony Kushnerin kanssa hän on antanut äänen ja ihmisyyden kummallekin puolelle. Samalla kummastakin leiristä on kuulunut tyytymättömiä kommentteja.

Avnerin johtama joukkio on työnsä alussa epävarma ja ihmisen tappaminen on kaukana itsestäänselvyydestä. Motiiveja iskuihin ja varmaa yhteyttä Münchenin tapahtumiin aletaan kysellä. Iskujen kohteita ei demonisoida ja PLO:nkin edustaja saa elokuvassa puheenvuoron. Kaikilla on syy taistella, mutta johtaako se mihinkään muuhun kuin itseään ruokkivaan väkivaltaan?

Väkivalta on Spielbergin sanoman kannalta oleellista. München on 1970-luvun trillereiden henkinen perillinen, ja muun muassa elokuvan värimaailma ja raaka väkivalta on sieltä peräisin. Väkivallalla ei kuitenkaan tässä elokuvassa saavuteta mitään. Kunnon trillerin tapaan Münchenin tunnelma tiivistyy ja luottamuksesta kehkeytyy kovaa valuuttaa. Lopussa minkäänlaista kiitosta tai selkeää ratkaisua ei kuitenkaan tule.

Kuten Pohjois-Irlannissa, on tilanne Palestiinan alueella monimutkaistunut niin kauan, että helppoa ratkaisua ei ole edes olemassa. Yhden elokuvan puitteissa olisi mahdotonta esittää mitään ratkaisua, eikä Spielberg sitä yritäkään. Hän näyttää, että valituilla toimilla ei rauhaan päästä koskaan. Rinnastuksia nykypäivään ei tarvitse edes hakea, koska sama tilanne on edelleen käynnissä. Vaikkapa Israelin silloisen pääministeri Golda Meirin lausuntoa sivilisaation arvojen tinkimisestä ei ole vaikeaa liittää nykypäivän laajempaan maailmanpolitiikkaan.

Koti on myös tärkeä asia Münchenissä. Juutalaiset ja palestiinalaiset taistelevat oman kotimaan puolesta. Avnerkin tekee niin, mutta samalla vieraantuu omasta perheestään ja tuijottaa unelmoiden näyteikkunassa kimaltelevaa keittiötä. Väkivallan ja pelon kierre on lopulta niin pitkällä, että Avner ei uskalla pommin pelossa nukkua sängyssään vaan komerossa. Omassa kodissakaan ei olla turvassa ja paljon on uhrattu.

Spielberg itse hermoili koko elokuvan teon ajan lopputuloksesta. Asia on hänelle äärimmäisen tärkeä eikä hän halunnut pahentaa tilannetta enää mitenkään. Sitä tuskin tapahtuu. München on neutraali kuvaus väkivallan ja taistelun toimimattomuudesta asioiden ratkaisemisessa. Se tuskin tulee muuttamaan asioita positiiviseenkaan suuntaan, mutta on silti onnistunut esitys ja samalla Spielbergin paras elokuva kymmeneen vuoteen.