West Side Story valkokangas

Harva musikaali elää samassa asemassa kuin West Side Story. Alkuperäinen vuoden 1957 Broadway-sovitus oli eräänlainen käännepiste teatterimusikaalien perinteessä. Vapaa sovitus William Shakespearen Romeosta ja Juliasta käsitteli rohkeasti aikakauden sosiaalisia ongelmia, rasismia ja väkivaltaa tehden selvän pesäeron kultakauden eskapistisiin näyttämömusikaaleihin. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt elokuvaversio pysyi uskollisena teatterimusikaalin ilmaisulle. Broadway-version ohjannut ja koreografisoinut Jerome Robbins antoi äänen elokuvasovituksen muotokielelle, joka rakentui tanssin liikkeelle ja musiikin rytmeille. West Side Storyn elokuvaversiosta tuli nopeasti yksi lajityypin ikonisista klassikoista.

Nyt valkokankaille saapuu uusversiointi Steven Spielbergin toimesta. Elokuva toistaa alkuperäisen tarinan nuorista rakastavaisista Tonysta (Ansel Elgort) ja Mariasta (Rachel Zegler) sekä heidän ympärilleen rakentuvasta jengisodasta valkoisten Jetsien ja puertoricolaisten Sharksien välillä. Kehyksenä toimii 1950-luvun Manhattanin länsiosa ja sen slummiutuneet korttelit.

Spielberg on painottanut uusversion sanomallista merkitystä nykyajassa. Alkuperäinen musikaali ja elokuvaversio olivat kertomuksia vihan jakamasta yhteisöstä. Ohjaajan mukaan tämä kuilu on nykyaikana vain syventynyt politisoituneessa maailmassa ja uusi elokuvaversio pyrkii tuomaan tämän esille.

Kovin pitkälle tässä ei päästä. Enemmän kuin tarina tästä ajasta Spielbergin West Side Story on alkuperäisen elokuvaversion sielunperimälle nöyrästi kumartava mukaelma, joka tavoittaa kuitenkin vain osittain pohjateoksen tunnelman ja viehätyksen. Kyseessä on kunnianhimoinen mutta myös ristiriitainen paketti jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua.

Taakse on jäänyt alkuperäiselokuvan teatraalinen keinotekoisuus. Innovatiivinen ilmaisu ja vahvat värit ovat vaihtuneen koruttomaan arkirealismiin. Rapistuvat betonislummit, haaleat teollisuusympäristöt ja ahtaat huoneistot korostavat ajankuvan todentuntuisuutta. Jengiläisten tanssiliikkein tapahtuvat yhteenotot ovat muuttuneet veriseksi turpasaunaksi, jossa koreografiaa keskeisempää on mukana heiluva kamera. Spektaakkeliksi itseään mainostavan elokuvan visuaalinen kieli muistuttaa enemmän valjua aikakausidraamaa, joka ei onnistu olemaan rohkea taikka räväyttävä.

Todentuntuisuutta tavoittelee myös käsikirjoitus. Tapahtumia taustoitetaan enemmän, motivaatioita puretaan selkeämmin auki ja henkilöhahmoista pyritään rakentamaan kokonaisempia. Mukana on silti samat ongelmat kuin alkuperäisessä elokuvaversiossa. Sinisilmäisesti haaveilevien päähenkilöiden suhde on edelleen teoksen vaimeinta antia ja tyhjästä syntyvä romanssi tuntuu tasan yhtä muotopuoliselta kuin aina ennenkin. Sääliksi käy nuorta ja ilmaisuvoimaisella äänellä siunattua Rachel Zegleriä, joka kyllä antaa kaikkensa 18-vuotiaan Marian roolissa. Ehkä nuorten rakastavaisten taival olisi saanut enemmän pontta alleen, jos miespääosaan olisi löytynyt joku vähemmän märkä rätti. Pökkelömäinen Ansel Elgort saa jopa alkuperäisen elokuvan Richard Beymerin näyttämään särmikkäältä.

Todellisen sielunsa West Side Story löytää kuitenkin valovoimaisissa musikaalinumeroissa. Tältä osin Spielbergin ohjaus pysyy uskollisena niin alkuperäiselle Leonard Bernsteinin musiikkiraidalle kuin lavaversion tanssikoreografioille. Tanssinumeroista vastannut Justin Peck imitoi ammattitaitoisesti Robbinsin tarkkaan rytmitettyjä koreografioita ja liikkeen vetovoimaista kieltä. Kohtausten tempo, kuvaus ja esillepano on viimeisen päälle hiottua ja näyttelijöiden lauluosaaminen on korkeatasoisinta mitä elokuvamusikaaleissa on vähään aikaan nähty.

Ja silloin kun kokonaisuus toimii, niin se myös todella toimii. Pelkästään ”America”-kappale sanallistaa paremmin vähemmistöryhmien identiteettikamppailun Yhdysvalloissa kuin kymmenen ylimitoitettua In the Heightsia (2021). Uusi West Side Story ei ole läpilyönti modernien musikaalien historiassa. Se on ailahteleva sekoitus vaikuttavia hetkiä ja vaimeaa olemattomuutta. Samalla sen parhaimmista kohdista paistaa läpi ammattitaito ja intohimo, jota on vaikea kiistää. Lopputulos ei ole epäonnistunut, mutta puheet alkuperäisversion kaatajasta on syytä suosiolla unohtaa