Takamaiden tiennäyttäjät

Ruohonleikkaamisesta tienaamillaan rahoilla ensimmäisen elokuvakameransa teini-iässä hankkineet Coenin veljekset ovat tehneet pitkän, tuotteliaan ja tasaisen uran. Miesten filmografiassa elokuvien väli on vuodesta kahteen ja listalta ei löydy oikeastaan ainoatakaan todellista floppia. Veljesten mestariteosten rinnalle mahtuu toki vähemmän kiinnostavia elokuvia, kuten taannoinen Ladykillers (2004).

© Universal & Studio CanalVaikka veljeksistä Joel on tituleerattu ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, tekevät he käsikirjoittamisesta lähtien elokuvansa yhteistyönä, mistä kertoo heidän leikkisä lempinimensäkin "kaksipäinen ohjaaja". Hämmästyttävän hyvään yhteistyöhön ja tyylitajuisiin lopputuloksiin kykenevät veljekset edustavat valtavirtaviihteen ulkopuolisia tekijöitä ja ovat omanneet teoksiinsa viimeisen leikkauksen oikeuden esikoisestaan Blood Simplesta lähtien.

Coenit eivät myöskään edusta Yhdysvaltojen itä- tai länsirannikon kulttuuripiireissä pöyhittyjä älykköjä, vaan ovat varttuneet Minnesotassa. Heidän elokuvansa sijoittuvat usein takamaiden atmosfääreihin ja taltioivat taidokkaasti urbaanin elämänmenon toisella laidalla kukoistavaa verevää elämänmenoa. Tämä lienee eräs avaintekijöistä Coenien menestykseen, sillä heidän elokuvansa ovat koskettaneet laajempiakin yleisöjä kuin filmihulluja ja kulttuuripellejä.

Huumori on veljesten elokuvien yhteinen nimittäjä. Fargon (1996) ja Voi veljet, missä lienet? (2000) -teosten kaltainen ilmeinen huumori lienee tunnetuinta Coenia. Toisaalta he ovat myös mestareita piilottamaan komedialliset ainekset tarkoin rakennettuihin kohtauksiin, joissa vakavien juonteiden ja jännitteiden ytimeen kiteytyy syvää mustaa huumoria ja humaania ihmistuntemusta. On makukysymys, kummasta Coenien tyylistä pitää enemmän.

© Universal & Studio CanalItse olen mieltynyt heidän vakavampiin mestariteoksiinsa, kuten Miller’s Crossingiin (1990). Taidokkaat ja voimakkaasti karrikoidut kohtaukset ovat monasti niin pakahdutettuja tragedialla, että ne jalostuvat komediallisiksi. Tummien sävyjen ja varjojen kuvallinen ilmaisu kohoaa tällaisessa tarinankerronnassa ilmeikkäimpään loistoonsa. Vaikka Blood Simple on karhea ja kulmikas verrattuna Miller’s Crossingiin, niin veljesten debyytti oli jo huomattava merkkiteos omalla sarallaan.

Pettämisen, koston ja väärinymmärtämisen varaan rakentuvassa tarinassa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kerronnan ja ylöspanon keinot ovat sittemmin coenmaisiksi luonnehditun omintakeisia. Sen minkä elokuva häviää kokonaisuuden sujuvuudessa, se voittaa yksittäisten kohtausten onnistumisessa. Varsinkin yksityisetsivä Visseriä näyttelevän M. Emmet Walshin karisma ja tyylitelty verkkaisuus sointuvat sykähdyttävästi Coenien tummaan tyyliin.

Blood Simplella voi nähdä myös yleisempää merkitystä siinä, miten amerikkalainen syrjäseutu alkoi lähestyä populaarin ydintä – saavuttaen sen viimeistään Twin Peaksin ja Villin Pohjolan myötä. Urbaaniuden kelkasta jääneet takamaat olivat vielä 1970-luvulla kauhun näyttämöinä, kun melskaavat kaupunkilaiset lähtivät häiritsemään maalaisten rauhaa ikävin seurauksin.

Kauhu lientyi hiljalleen kummallisuudeksi, joka cityihmisten silmin oli pian hauskaa ja erilaista. Coeneilla on tässä genressä ollut kuitenkin ehkä se aidoin ja konstailemattomin näkemys, joka ei niinkään naura betoniviidakkojen ulkopuolella asuvien kustannuksella vaan esittää heidät todellisina, joskin omalaatuisina, mutta samalla universaalin traagisina hahmoina. Ihmisinä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,5 / 2 henkilöä