Sodan monenlaiset ruhjeet

Toisen maailmansodan veriset taistelutantereet ovat kerta toisensa jälkeen houkutelleet elokuvateollisuuden tutkimaan aiheen kautta ihmismielen hyviä ja pahoja puolia, elämään kansakuntien voiton huumat ja tappion surut. Historiallisia taisteluja on sodittu valkokankaalla niin maalla, merellä kuin ilmassakin - jokaisesta näkökulmasta, päinvastaisilla totuuksilla. Neuvostoliittolainen ohjaaja, Elem Klimov, syyllisti elokuvassa Tule ja katso (1986) saksalaisen sotilaan sadistiksi ja mielipuoleksi, kun saksalainen kollega, Joseph Nilsmaier, taas esitti Stalingradissa (1992) samaisen hahmon pikemminkin uhrina kuin petona. Oman lukunsa ansaitsevat Hollywoodin kulisseissa käydyt taistelut, joissa jenkit yhä uudestaan ja uudestaan pelastavat vapaan maailman ja syöttävät vihollisilleen katkeraa kalkkia Pattonien ja Ryanien osoittaessa suuntaa. Olli Saarelan sotakuvaus Rukajärven tie jatkaa kunniakkaasti suomalaisen sotaelokuvan perinnettä. Luodit laulavat realistisesti tuhoisaa sävelmäänsä kun Antti Tuurin Elämä isänmaalle -romaanin sankarit tottelevat käskyjä suunnaten askeleensa Vienan Karjalaan jatkosodan ensimmäisinä päivinä.

Rukajärven tie - (c) 1999 Matila & Röhr Productions

Rukajärven tie - (c) 1999 Matila & Röhr Productions

© 1999 Matila & Röhr Productions


Reservissä jatkosodan aloittanut luutnantti Eero Perkolan (Peter Franzén) polkupyöräosasto saa käskyn siirtyä etulinjassa olevaan Repolaan. Määränpäästä nuori upseeri löytää lottana toimivan morsiamensa Kaarinan (Irina Björklund), joka on vahingossa joutunut huoltokolonnan mukana liian lähelle rintamaa. Rakastavaisten tiet eroavat osaston lähtiessä yksinäiselle tiedusteluretkelle vihollisen selustaan ja Kaarinan siirtyessä huoltokolonnan mukana takalinjaan. Perkolan erikoistehtävä muuttuu henkilökohtaiseksi sodaksi, ristiretkeksi hänen saadessaan suruviestin partisaanien tekemästä hyökkäyksestä selustassa: viestin mukaan haavoittuneiden kuljetuskolonna, jolla Kaarina oli matkannut turvaan, oli tuhottu viimeiseen mieheen ja naiseen. Vaarallinen tehtävä silpoo sotilaita ja riivaava tuska repii sieluja...

Sotilaan kohtalo on kova

Sotaelokuvien vakiorekvisiittaan kuuluvat leikkaukset kapiaisten täyttämiin käskynantohuoneisiin, joissa pöydälle levitetyille kartoille ripotellut eriväriset nuppineulat osoittavat puolustuksen linjat ja hyökkääjän keskitykset. Karttojen ja palopuheiden kautta katsoja sidotaan sodan suuriin käännekohtiin ja historiallisiin faktoihin, se tarjoaa temmellyskentän sodan sankaritarinoille. Olli Saarelan Rukajärven tie tarkastelee sotaa poikkeuksellisesta asetelmasta, se tutkiskelee sotaa sammakkoperspektiivistä tehden luotauksen suomalaisen sotilaan olemukseen yksilönä, alaisena, ihmisenä ja miehenä. Jättämällä historiallisten vaiheiden kliseisen kertaamisen ohjaaja saattaakin tarttua suoraan elokuvansa kantavaan teemaan: miten väkivaltaiset olosuhteet muuttavat kirkasotsaisen upseerin kylmäksi kostajaksi. Rukajärven tie osoittaa alleviivaten totuuden sodasta. Voitti tai hävisi kumpi osapuoli tahansa, taisteluun heitetyt sotilaat maksavat suurimmat kustannukset, he saavat palkkioksi uhrautuvuudestaan fyysisiä ja henkisiä haavoja ja ruhjeita.

Matka suomalaisen sotilaan sielunelämään käy jälleen tutuksi ja turhankin turvalliseksi tulleella tavalla. Rukajärven tien henkilögalleria toistaa sekä Edvin Laineen että Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan että Pekka Parikan Talvisodan aseveljekset. "Idän reissulle" lähtevä leikkaus suomalaisista kaduntallaajista kattaa jälleen velmusta huumorimiehestä pelkuriraukkaan sekä kovettuneesta talvisodan veteraanista Suur-Suomen tekijään ja ymmärtäväiseen aliupseeriin, joka yrittää neuvoa ja opastaa nuorempia matkalle lähteneitä. Vain perinteisten sotaelokuvien arvonsa tuntevien Marskin ryyppyjä naukkailevien Lammioiden puuttuminen erottaa gallerian toistamasta aivan samoja sananvaihtoja. Vaikka kaavat kangistuvatkin, näyttelijät saavat hahmoistaan kiitettävästi irti. Varsinkin jo Saarelan läpilyöntielokuvassa Lunastus (1997) loistanut Kari Heiskanen onnistuu repimään roolihahmostaan kaiken mahdollisen irti. Heiskasen näyttelemä, päähenkilölle pimeää puolta tarjoava korpraali Jussi Lukkari tuo tarinaan vuoroin hymähdyksiä vuoroin vilunväristyksiä.

Elokuva on kuitenkin, kuten sotaan lähtevä osasto, yhtä voimakas kuin sen heikoin lenkki. Rukajärven tien kompastuskiveksi muodostuu sotaelokuvan ja rakkaustarinan yhteensovittaminen. Ympäri mennään ja yhteen tullaan ja rakkaus voittaa suurimmatkin esteet -mentaliteetilla etenevän elokuvan suuri sanoma nakertaa omaa realistisuuttaan. Etulinjaan sijoittuva rakkaus käyttää liian voimakkaasti sattuman helppoa ratkaisua lankojen yhteen vetämisessä. Draamalliset ainekset tuovat rauhallisuutta ja vastapainoa väkivallan ja kaaoksen valtakuntaan, mutta valitettavasti kuitenkin viulujen vingutuksella säestetyt saarnaamiset ja alleviivaukset kääntyvät lopulta kuningasajatusta vastaan, liika on aina liikaa. Rukajärven tie on kunnianhimoinen katsaus suomalaisen sotilaan sielunelämään, joka antaa ajattelemisen aihetta. Samalla se on kunnianosoitus niille monille, jotka kokivat rintamalla sodan todellisuuden. Olli Saarelan kuvaus jatkosodan ensikolhuista on osoitus suomalaisen elokuvan yhä voimakkaammasta noususta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,9 / 8 henkilöä