Valo kotikatsomo

Menneisyys on pohjoismaisissa lastenelokuvissa ollut suosittu aihe. Historiallisille tarinoille annetaan usein satumaisia ulottuvuuksia, joten kotimaisen Valon sijoittuminen sortovuosien aikaan tuo mukaan erilaisen lähestymistavan. Aiemmassa elokuvassaan Kyytiä Moosekselle (2001) ohjaaja Kaija Juurikkala toi esille kiinnostuksensa vakaviin aiheisiin. Tällä kertaa vakavuuden ja lapsenomaisuuden yhdistämistä tukee sortovuosien lisäksi tarinan pohjautuminen tositapahtumiin.

Isänsä kanssa pieneen Viiritsan kylään karkotettu Valo on opettajaksi haluava poika. Kun tulevaisuus kyläkoulun lakkauttamisen takia ei näytä aurinkoiselta, ryhtyy hän kapinaan ja perustaa oman koulun. Elokuva ei pyri nostalgisoimaan vanhoja hyviä aikoja, vaan keskittyy painottamaan nykyisen koululaitoksen tärkeyttä.

Tarina lähtee vaivalloisesti käyntiin, eikä vauhti siitä paljon parane. Valon ongelmaksi koituu sen tasapaksuus sekä hahmojen mustavalkoisuus. Siinä missä Valon isä edustaa suomalaisen yhteiskunnan kannattajaa, esitetään Valon kaverin, Villen, isä juoppona venäläispoliisina. Paha ja hyvä pidetään selvästi erillään. Niiden välistä harmaata aluetta ei edes yritetä tutkia.

Lapsinäyttelijät tulkitsevat elokuvan kannalta keskeiset roolit hyvin. Kukaan nuorista näyttelijöistä ei loista, mutta suurilta ylilyönneiltä näyttelemisessä vältytään. Henkilöhahmoihin samaistuminen käy helposti, koska lapset esitetään hyväntahtoisina ja pahaa vastaan taistelevina henkilöinä. Laajan henkilögallerian tarjoamat samastumiskohteet ovat tärkeä ominaisuus kouluikäisten lasten tavoittamisessa.

Kokeileva kuvaus ei oikein istu elokuvan ilmapiiriin ja antaa sille amatöörimäisen leiman. Tarkoituksena on varmasti ollut modernin ilmeen luonti, mutta yhdistettynä pukuelokuvaan se ei tällä kertaa toimi.

Elokuva sopii parhaiten koulutaipalettaan aloitteleville lapsille jo aiheensa puolesta. Se onnistuu myös pitämään yllä hienoista jännitystä ilman väkivaltaa. Koulun aukipitäminen ei kuitenkaan kannattele tarinana tarpeeksi, jotta aikuiskatsoja siitä kiinnostuisi.

Vaikka Valo ei esimerkiksi Ystäväni Henryn tavoin onnistukaan yhdistämään lapsi- ja aikuisyleisöä, niin ajatusta juuri lapsille tekemisestä on kunnioitettava. Valo jäi ainoaksi kotimaiseksi lastenelokuvaksi vuonna 2005.