Valo valkokangas

Lastenelokuvien tarjonta kotimaassa on totutusti ollut vähäistä. Onneksi löytyy ohjaajia, jotka tuntevat vetoa lastenelokuvan tekoon. Viimeksi Kyytiä Moosekselle (2001) ohjannut Kaija Juurikkala on jälleen lastenelokuvan parissa ohjauksellaan Valo.

Valo perustuu filosofi-taiteilija Aleksanteri Ahola-Valon (1900–1997) lapsena kirjoittamiin päiväkirjoihin. Tarina sijoittuu noin sadan vuoden taakse pieneen Viiritsan kylään. Valon (Vili Järvinen) kansallishenkinen isä (Teijo Eloranta) siirretään kapinallisuudesta syytettynä kahdeksi vuodeksi kylään valvonnan alaiseksi. Isä kehoittaa poikaansa olemaan herättämättä huomiota, mutta turhaan. Pojan palo oppimiseen ja oikeuden puolustamiseen on liian suuri.

Lastenelokuvaksi Valo on melko synkkä. Valo on joutunut kokemaan Verisunnuntain julmuudet, ja menettänyt siellä parhaan ystävänsä. Tilanne ei juuri valoisammaksi muutu pikkukylään muuton jälkeen. Koulu suljetaan, koska uutta opettajaa pidetään kapinahenkisenä. Lapset päättävät perustaa oman koulun, mutta saavat vastaansa vaikeuksia toisensa perään. Suurin osa kylän aikuisista on tunteettomia ilkimyksiä.

Pääosa Valon keskeisistä henkilöhahmoista on lapsia, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Juurikkala koekuvasi elokuvaa varten 4000 lasta. Joukosta valikoituneet osaavat asiansa, mutta eivät täysin saumattomasti. Dialogi on välillä kömpelöä – ja johtuen sitten ohjaamisesta tai ontuvasta äänitekniikasta – lasten puheesta on toisinaan vaikea saada selvää.

Henkilöhahmot ovat hieman stereotyyppisiä: sankarit eli lapset ovat hyviä ja aikuiset jakautuvat selkeästi hyviin ja pahoihin. Ainoan poikkeuksen tekee Valon parhaan ystävän Villen (Joni Kehusmaa) ilkeä isä Konstantin, joka loppupuolella paljastaa inhimillisiä puolia juopon lapsenhakkaajakuorensa alta. Elokuvan maalailema paatos hyvän puolesta kyllästyttää välillä, vaikkakin sanoma lasten oikeuksista koskemattomuuteen ja koulutukseen on tärkeä.

Elokuva on tuotettu pohjoismaisena yhteistyönä, minkä seurauksena esimerkiksi elokuvan musiikki on norjalaisen säveltäjän käsialaa. Elokuvan äänimaailma toimii hyvin dialogin muutamia heikkouksia lukuunottamatta. Myös valaistusta ja kuvakulmia on käytetty tehokkaasti korostamaan esimerkiksi henkilöhahmojen pahuutta.

Puutteistaan huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen. Lapsinäyttelijät ovat aidosti läsnä eikä tarinastakaan puutu sydäntä. Villen vedotessa Valo-ystävänsä puolesta oikeudessa kostuu karskimmankin katsojan silmäkulma. Myös muutamia humoristisia valon pilkahduksia synkän tarinan varrelta löytyy.