Truman Show kotikatsomo

Truman Show’n tärkeyttä yhtenä 1990-luvun sisällöllisesti merkittävimpänä Hollywood-elokuvana ei voi vähätellä. Peter Weirin ohjaama elokuva kuljettaa nerokkaasti rinnan kahta kehittyvän informaatioyhteiskunnan suurimmista kysymyksistä: mitä ovat todellisuus ja televisio?

Jim Carreyn esittämän Trumanin 24 tuntia vuorokaudessa televisioitu tarina on itse asiassa visio todellisuuden illuusiosta, jota lähinnä on käsitelty scifi-teoksissa, kuten The Matrix (1999) ja 13. kerros (1999). Trumanin koko maailma on lavastetta. Se on turvallinen show, josta vaaralliset häiriötekijät on rajattu pois. Suojatussa keinotodellisuudessa varttuneen Trumanin identiteetti on katsojalle puhtaan naiivi ja viaton. Hänen identiteettinsä on jalostunut yhteisöllisestä vääryydestä ja pahuudesta vapaana. Truman on siis keinotodellisuutensa tuote: keinotekoinen, vaikka show’n luoja Christof (Ed Harris) puhuukin Trumanista aitona. Ihmisenä hän onkin aito, mutta hänen käsityksenä ihmisyydestä, itsestään ja yhteisöstään eli identiteetistä on keinotekoinen luomus, ohjaillun prosessin lopputulos.

Vasta 30-vuotiaana Trumanin identiteettiin alkaa tulla säröjä, hän alkaa epäillä itseään ja yhteisöään. Tämä todistaa ihmisen identiteetin olevan jatkuvan kasvuprosessin alainen. Prosessi voidaan käynnistää ja ylläpitää sitä ohjailemalla, mutta lopulta identiteetti kasvaa itsenäiseksi, ihminen löytää tai todentaa todellisuutensa itselleen. Todellisuus on siis illuusiota niin kauan kunnes me kykenemme murtautumaan siitä ulos, kuten Truman konkreettisesti elokuvan lopussa tekee, ja löytämään itsemme. Kumpi todellisuuden illuusioista on lopulta pahempi - Matrixissa kuvattu tietokoneiden ihmisten aivoihin luoma virtuaalitodellisuus vai tv-mogulien ympärillemme luoma lavastettu ja ohjailtu todellisuus?

Truman Show’n toinen temaattinen linjaus pohtii juuri television luomaa todellisuutta. Äärimmilleen vietynä elokuva profetioi television tunkeutumista kaikkialle, sitä tulevaisuuden arkipäivää, jolloin reaalinen todellisuus sekoittuu keinotekoiseen todellisuuteen riippumatta siitä kummalla puolella vastaanotinta toimimmekaan. Television luoma tirkistelykulttuuri on valloittanut maailmamme ja asettanut meidät elämään ja omaksumaan itseämme ja kulttuuriamme vastaanottamalla katkeamatonta televisiovirtaa. Televisio passivoi aktiivisuutemme ja yhdenmukaistaa samaistumistarpeemme yksinkertaistettuun muottiin. The Truman Show’ssa tämä muotti on Truman, niin helppo ja yksinkertainen myötäelettävä, että kun hän on poissa, riittää kun vaihdetaan kanavaa ja samaistutaan seuraavaan muottiin, joka itse asiassa on täysin samanlainen kuin edellinenkin. Ja tämä on todellista reaalista todellisuuttamme, johon on niin kovin vähän kiinnitetty juuri mitään kriittistä huomiota.

Televisio on aina läsnä, aina mukana, se on aalloilla kulkeva kollektiivinen ja passivoitu tajuntamme, joka tarpeen vaatiessa voidaan naksauttaa päälle. Kun ihminen huomaa tarvitsevansa tätä tajuntaa, on syytä olla huolissaan. The Truman Show’n katsojat ovat huolestuttavia paljon suuremmassa mittakaavassa kuin Edtv:n (1999) kaltaisten viihdeaparaattien kertomat tarinat löylynlyömistä pallinaamoista.

Chistofin toteamus puhukoon puolestaan: "We accept the reality of the world with which we are presented."

DVD / kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 1.78:1; ääni: Dolby Digital 5.1; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä); Extra Features: Teaser Trailer, Theatrical Trailer.

ks. ensi-ilta video