The Truman Show valkokangas

Miltä tuntuisi olla maapallon ainoa ihminen? Tätä aihetta Hollywood on eri muodoissaan usein kuvannut, esimerkiksi ydinsodan (On the Beach, 1959) ja kuolettavan viruksen (The Omega Man, 1970) yhteydessä. Jim Carreyn uusimmassa elokuvassa asetelma on käännetty päälaelleen. Nyt yhden miehen koko elämä on näytetty maailman ihmisille suorana lähetyksenä, ja mies itse on ainoa, joka ei sitä tiedä. Varsin mainio idea, joka ottaa hirtehisesti kantaa töllöttimen nykyiseen valta-asemaan. Carreyn hyppäys pölhökomedioista vakavampaan elokuvaan sujui mainiosti, ainakin tämän perusteella. Toivoa sopii, että myös jatkossa ilmeisen lahjakas näyttelijä jättäisi naamanvääntelynsä vähemmälle.

© 1998 Paramount Pictures

Maailman kaikkien aikojen menestyneimmän televisiosarjan, The Truman Show’n, luoja, Christof (Ed Harris) ohjailee mustasukkaisesti tavallisen vakuutusmyyjän, Truman Burbankin (Jim Carrey) jokapäiväistä elämää. Truman elää idyllisessä Seahavenin pikkukaupungissa, jonka rajoille hän ei kuitenkaan koskaan ole päässyt. Siitä pitävät Christofin ohjaajamaneerit ja hänen palkkaamansa näyttelijät huolen, mukaan lukien Trumanin oma vaimo.

Vähitellen Truman huomaa jonkin olevan vinossa. Hänen rakas vaimonsa lausuu mainoslauseita tyhjille seinille ja samat ihmiset tuntuvat tulevan jatkuvasti vastaan, kuin kierroksia tehden. Hän päättää ottaa asioista selvää, mutta keinotekoisen taivaan yläpuolella tarkkaileva Christof ei aio luopua jo 30 vuotta kestäneen hittisarjansa päätähdestä. Ja keinoja Trumanin pidättelemiseen kyllä löytyy.

Hieno idea, joka panee miettimään

Todistajan (The Witness, 1985) ohjaaja Peter Weir on saanut aikaan vakavan elokuvan, jossa ilmielävä saippuaoopperahahmo nauraa ja itkee hänelle tietämättään kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Kyseessä ei ole nenäänsä kaapiva Al Bundy tai leukaansa joka paikkaan työntävä Ridge Forrester, vaan tavallinen ihminen, joka on valjastettu täysin moraalittoman ja yksilöstä piittaamattoman juonen keskelle maailman turhimman asian, katsojalukujen vuoksi.

Truman Show kolahti, koska minua kiehtoo suuresti alussa mainitsemani idea olla maailman ainoa elossa oleva ihminen. Miltä tuntuisi mennä tyhjillään olevaan elokuvateatteriin ja laittaa vanha kela pyörimään, joka sisältää rockfestivaalikuvia, joissa sadattuhannet ihmiset laulavat mukana? Miltä tuntuisi huomata, ettei itse ole koskaan päässyt kokemaan mitään vastaavaa? Weirin elokuva ei oikeastaan eroa mitenkään Hollywoodin menneiden vuosikymmenten paranoideja elementtejä, kuten mccarthyismia ja kylmää sotaa, kuvanneista elokuvista. Asetelma vain on rauhanomaisempi, vai onko? Jos ihmiset elävät elämäänsä median ehdoilla niin kusessahan ollaan.

Käsikirjoittaja Andrew Niccolille Truman Show oli varsinainen onnenpotku. Käsis oli niin loistava, että mies pääsi kuvausten jälkeen itsekin kameran taakse ohjaamaan Suomessa juuri videolle tulleen tieteisjännäri Gattacan (1998). Samaan syssyyn Carrey pääsi irti naamanvääntelyrooleistaan, vaikka virnisteleekin Burbankina turhaan muutaman kerran. Tästä, samoin kuin Trumanin melko hitaasta sytytyksestä, että jokin on vinossa, elokuvan miinukset. Mutta elokuva on sittenkin taas yksi osoitus lukemattomien sivuroolien esittäjän Ed Harrisin loistavasta ammattitaidosta. Mies on takuuvarmasti eräs Amerikan parhaista näyttelijöistä, joka vasta keski-iässä on vihdoin saanut ansaitsemaansa arvostusta. Harrisin merkitystä amerikkalaisessa elokuvassa kannattaa korostaa senkin vuoksi, että mies ei ole antautunut helpon rahan houkutuksille. Hän viihtyy näyttämöllä yhtä hyvin kuin valkokankaalla ja nekin viihdepommit, joissa hän on esiintynyt, kuten Firma, (1993) ja Rajaton valta (1997), on tehty ammattitaidolla. Toisena ääripäänä mainittakoon Paul Newman, joka ei näyttämöllä ole käynyt 1950-luvun puolivälin jälkeen.

Truman Show on huikeasta alkuasetelmastaan huolimatta oiva tutkielma tiedotusvälineiden vallasta ihmisen elämään. Samaan rumbaan ovat joutuneet viime aikoina niin prinsessa Diana kuin suosikkiharjoittelija Monica Lewinskykin, molemmat tosin osaksi omaa syytään. Truman on viaton kuin lapsen pylly, muttei samanlainen harmiton idiootti kuin Forrest Gump. Tavallinen mies, jota Big Brother vaanii. Mitenhän tämä elokuva menestyy entisen Neuvostoliiton maissa?