Huviretki hirttopaikalle valkokangas

Australialaista elokuvaa 1970-luvulla elävöittänyt uusi aalto puhkesi täyteen kukkaansa Peter Weirin varhaisella ohjauksella Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975). Unenomaisen todellisuuden rajalla liikkuva tunnelmaltaan mestarillinen mysteeridraama kuvaa vapaudenkaipuuta ja tukahdutettuja tunteita viktoriaanisen ajan yhteiskunnassa. Elokuva pohjautuu Joan Lindsayn samannimiseen tositarinana esitettyyn, mutta fiktiiviseen romaaniin vuodelta 1967.

Appleyard Collegen tyttökoulun jäsenet tekevät ystävänpäivänä vuonna 1900 retken paikalliselle luonnonmonumentille Hanging Rockille. Kangastuksenomaisen tunnelman keskellä oppilaat Miranda, Marion ja Irma (Anne-Louise Lambert, Jane Vallis ja Karen Robson) katoavat tutkiessaan kalliomuodostuman huippua. Heidän peräänsä lähtevää opettajaa Miss McCraw 'ta (Vivean Gray) ei myöskään enää löydetä.

Paikallinen poliisi sekä katoamisen aikaan paikalla ollut englantilainen yläluokkainen Michael (Tony Llewellyn-Jones) alkavat tutkia tapausta. Mystinen tapahtuma vaikuttaa taakse jääneiden tyttökoulun jäsenten, kuten opettaja Mlle. de Poitiersin (Helen Morse) ja Mirandan parhaan ystävän Saran (Margaret Nelson), elämään odottamattomilla tavoilla.

Australian Victorian osavaltion poikkeuksellista luontoa vulkaanisen Hanging Rockin kautta runollisesti hyödyntävä teos on henkeäsalpaavan upeasti kuvattu sekä elokuvateknisessä kokeilevuudessaan uskalias. Unenomaiset ilmestykset ja maalaukselliset asetelmat luodaan ristivalotetuin kuvin sekä häivytyksin niiden välillä. Viktoriaaninen aikakausi (1837–1901) rakennetaan pienimuotoisesti, mutta pieteetillä lavastuksen, vanhahtavan dialogin sekä tapakulttuurin esiintuomisen kautta.

Huviretki hirttopaikalle pelaa paljon katsojiensa odotuksilla. Jos siltä odottaa katoamismysteeriä jää se pohdiskelevan vajavaiseksi ja tarinallisilta seikoiltaan tarkoituksellisen avoimeksi. Temaattisella tasolla Weirin elokuva loistaa syvällisen koskettavana kuvauksena nuoruuden rajojen rikkomisesta ja oman tien löytämisestä. Vastaan asettuvat sääntö- ja luokkayhteiskunnan tukahduttavat konventiot, jotka ilmenevät sekä tyttökoulun jäsenten että heitä etsivien nuorten miesten suhteissa.

Suurin vaara katoaville tytöille ei lopulta ole Hanging Rockin ihmisen toiminnasta vapaa villi luonto vaan painostava yhteiskunta sen ulkopuolella. Stereotyypittelystä huolimatta tyttökoulun yhteisön syvät suhteet korostuvat. Koulun oppilaiden henkinen tila taas heijastuu peileihin ja puristuksissa olemiseen kuivatun kukan tavoin. Unelmointi paremmasta ilmenee elokuvan hennon kevyessä äänisuunnittelussa ja mieleenpainuvan ikonisessa panhuilumusiikkiteemassa.

Mirandan ja muiden tyttöjen nukahtamiseen ja heräämiseen useasti palaava elokuva leikittelee myös todellisuuden ja unen erottamattomuuden ajatuksella. Itsemurhan symboliikkaa sivutaan vapaana vaeltavaksi joutseneksi muuttumiseen vihjaten. Myöhemmin Weir palasi samankaltaisen vahvasti säädellyn ja suljetun yhteisön tukahdutettujen tunteiden tematiikan pariin poikien sisäoppilaitoksen kapinaa amerikkalaisen melodramaattisesti kuvanneessa Kuolleiden runoilijoiden seurassa (Dead Poets Society, 1989).

South Australian Film Corporationin tuottama Huviretki hirttopaikalle oli taiteellinen menestys innoittaen renessanssin maansa uuden aallon elokuvien tuotannoissa saaden kriitikoiden ylistystä ja poikkeuksellisen laajan Yhdysvaltojen levityksen. Valitettavasti Weirin myöhempien amerikkalaisten elokuvien Todistajan (Witness, 1985), The Truman Show'n (1998) ja Master and Commander: Maailman laidalla (2003) varjoon turhaan jäänyt mestariteos nähdään nyt uusintaensi-illassa valkokankaalla restauroituna versiona ELKE ry:n toimesta. Udun keskeltä ilmestyvän Hanging Rockin tavoin elokuva saa mahdollisuuden kietoa yhä uudet sukupolvet sen ajattoman mysteerin pauloihin.