Tämä traaginen hahmo kiinnostaa Hollywoodia

Yhdysvaltain 36. presidentti Lyndon B. Johnson on edelleen myyttinen hahmo amerikkalaisessa politiikassa 46 vuotta kuolemansa jälkeen. Mies, joka johdettuaan suvereenisti maan senaattia koko 1950-luvun, päätti alistaa itsensä John F. Kennedyn seremonialliseksi varapresidentiksi tämän voitettua vuoden 1960 demokraattien presidenttiehdokkuuden. Kaikki tietävät, että Johnson sai mahdollisuutensa päästä uudelleen johtoon marraskuussa 1963 ja tahti olikin heti todella kovaa. Hän ajoi väkisin ja sai läpi kongressissa historialliset äänioikeus- ja sosiaalilainsäädäntöhankkeet, jotka paransivat miljoonien köyhien ja mustien amerikkalaisten asemaa.

LBJKaikki tämä kuitenkin tuhoutui hänen laajentaessaan Vietnamin sotaa ja amerikkalaisten taistelujoukkojen määrää 543 000:een vuoteen 1968 mennessä. Rahaa ei ollut enää kotimaan ohjelmauudistuksiin ja samalla meni maine sekä kymmenien tuhansien amerikkalaissotilaiden henki. Johnson ei enää asettunut ehdolle vuoden 1968 presidentinvaaleissa vaan vetäytyi ranchilleen kirjoittamaan tarkoitushakuisia muistelmiaan, joiden alaviitteissä hän yksityiskohtaisesti luettelee, ketkä kaikki sodanlaajentumispäätöksiä hänen kanssaan olivat aikanaan tekemässä. Surullista.

Johnson on itse asiassa niin ristiriitainen hahmo, että hänestä on tehty ainakin neljä kokoillan elokuvaa, joissa presidenttiä ovat esittäneet Randy Quaid (1987), Michael Gambon (2002), Bryan Cranston (2016) ja viimeisimpänä tässä käsittelyssä olevan The President: Lyndon B. Johnsonin (2016) Woody Harrelson. Näistä tuotannoista selvästi paras on John Frankenheimerin HBO-kanavalle tekemä Path to War (2002), jossa irlantilainen Gambon tekee elämänsä roolin eräässä Frankenheimerin parhaista ohjauksista, joka jäi samalla ohjaajasuuruuden viimeiseksi. Edellinen virke on paljon sanottu.

LBJPitkän linjan ohjaaja-näyttelijä Rob Reinerin suoraviivaisuudella ohjaaman The Presidentin selkeä vahvuus on, että se kuvaa miltei yksinomaan Johnsonin kamppailua ihmisoikeuskysymysten ja nimenomaan niihin liittyvän mustien äänioikeuden puolesta. Presidentin kannanmuutos on hidas, mutta lopulta varsin syvä ja hän onnistuu. Tällä käsittelytavalla muiden politiikkalohkojen avaaminen ei kuitenkaan mahdu mukaan, mikä tekeekin The Presidentistä vain osittain pätevän elämäkertaelokuvan. Esimerkiksi Vietnamin suuri tragedia oli jo noinakin aikoina jatkuvasti läsnä. Ero esimerkiksi Oliver Stonen Nixoniin (1995) tai Frank Piersonin Trumaniin (1995) on valtava.

Vakavaa aiheenkäsittelyä keventävät toisinaan Harrelsonin komedianäyttelijälahjat, joihin nojaten mies tekee presidentistä karikatyyrin, mikä Johnson toki olikin rymistellessään Valkoisen talon historiallisilla käytävillä teksasilaisena hörökorvacowboyna. Yhdysvaltain presidentti uhkaa muun muassa kastroida eri mieltä olevan avustajansa ja kiroilee toisinaan kuin juopunut merimies. Ohjaaja Reiner saa tällaiset pikkukohtaukset tuntumaan todella lystikkäiltä.

Pikku hiljaa paluuta laatuelokuvien parrasvaloihin tekevä Jennifer Jason Leigh tekee turvallisen ja perinteisen roolin Lady Bird -vaimona. Kukapa ei jäisi tuollaisen kävelevän monumentin varjoon.

* *
Arvostelukäytännöt